Tyhjälän joulun jäljillä, eli aivan liian monta tonnia rahaa

Carl Barksin kirjoittama ja piirtämä sarjakuva Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun on ankkamaestron muistetuimpia tarinoita.

Tämä Carl Barksin piirtämä ja kirjoittama joulutarina alkaa hätkähdyttävillä kuvilla rääsyihin pukeutuneista, nälkiintyneiltä näyttävistä lapsista, jotka leikkivät vetoisten hökkeleiden väliin jäävillä likaisen lumen ja mudan täyttämillä kaduilla. Näillä Tyhjälän lasten kasvoilla on kohtaloonsa alistunut, lohduton katse. Tyhjälä on ”se kaupunginosa, jossa asuu niin paljon köyhää väkeä”, kuten Iines asian ilmaisee.

Tällaisia kuvia ei ole perinteisten funny-animal-genren sarjakuvissa totuttu näkemään. Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun (A Christmas for Shacktown) on Barksin joulutarinoista kenties paras. Siinä Iineksen ompelukerho ja Aku veljenpoikineen yrittävät kerätä rahaa Tyhjälän slummikaupunginosan köyhien lasten joulujuhlaa varten.

Tapa jolla Barks kuvaa ryysyisiä lapsihahmoja, on kuin suora visuaalinen laina viktoriaanisen ajan Englannista, tai ainakin aikakautensa varhaisen realismin sävyttämästä kirjallisuudesta. Voisi kuvitella kenen tahansa noista viheliäisen köyhistä lapsista raatavan köyhäintalossa Oliver Twistin kumppanina, tai nähdä kuinka kohta jonkin kulman takaa ontuu kainalosauvaansa nojaava Tiny Tim. Tietynlainen 1800-luvun dickensiläinen henki taitaa kuulua elimellisesti anglo-amerikkalaiseen jouluun. Roopen hahmohan oli jouluisessa ensiesiintymisessään tunnetusti Dickensin Joulutarinan saiturin Ebenezer Scroogen ankallinen inkarnaatio.

Valokuva: Dorothea Lange.

Tyhjälän kuvaamistyylissä on tämän vanhahtavan romanttisen sävyn lisäksi Amerikan suuren lamakauden vaikutteita. Iloinen 1920-luku loppui syksyllä 1929 huolettoman pörssikeinottelun jälkeen suureen pörssiromahdukseen. Se johti ennen näkemättömään lamaan. Kymmenet tuhannet menettivät omaisuutensa ja miljoonat ihmiset jäivät kokonaan työttömiksi ilman tukea. Kokonaiset perhekunnat vaelsivat työtä ja parempaa elämää etsien. Shacktownit olivat lamakauden aikaisia, köyhien siirtotyöläisten rakentamia hökkelikyliä, jotka nousivat hätäisesti kyhättyinä varsinaisten kaupunkien liepeille.

Amerikkalainen dokumentaarinen valokuvaaja Dorothea Lange (1895—1965) kuvasi vuosina 1935—39 Yhdysvaltain maatalousministeriön alaisena näitä hökkelikylien asukkaita, tuoden siten näiden köyhien siirtotyöläisten ahdingon julkisen huomion kohteeksi. Langen kuvia levitettiin ilmaiseksi kaikkien sanomalehtien käytettäväksi ja niistä tuli lamakauden ikonisia kuvastimia. Erityisen laajalti levinneinä ne varmasti sattuivat myös Barksin silmiin ja pulpahtivat hänen mieleensä tätä sarjaa valmistellessa.

Barksin ja Langen kuvastossa on paljon yhteistä, mutta yksi varteenotettava ero niissä on. Barksin Tyhjälässä ei näy lainkaan aikuisia. Se lienee ollut tietoinen varotoimenpide. Tyhjälän lasten vanhempien, epäilemättä hanttihommia tekevien, syrjäytyneiden ja kukaties alkoholisoituneiden ihmisten, näyttäminen olisi varmasti torpannut koko tarinan julkaisemisen.

Valok: Dorothea Lange.

Barks on näin keventänyt kertomuksensa sävyä, varmasti vähän pakonkin edessä. Samaten tosielämän shacktowneissa asui usein myös etnisiä vähemmistöjä, mutta ruuduissa ei näy yhtäkään mustaa naamaa. Barks on katsonut parhaaksi pelata varman päälle, tabu on tabu.

Tyhjälän ja muun Ankkalinnan välinen ero on piinaavan selkeä, Tyhjälän lautahökkelit vaihtuvat leveisiin bulevardeihin, laajoihin puistoalueisiin ja korkeisiin hienostohotelleihin. Keikarimainen Hannu Hanhi flaneeraa ylimielisenä tyhjäntoimittajana pitkin katuja. Roopella on vaikeuksia saada rahojaan mahtumaan komean toimistorakennuksensa jättimäiseen holviin.

Tarinaa on toisinaan kritisoitu siitä, etteivät Iineksen ompelukerholaiset – alkukielellä vain ”club” - yritä keksiä pysyviä ratkaisuja köyhien ongelmiin. Kun muistaa Barksin nuivan suhtautumisen jouluun, on tarina helppo nähdä ironisena kannanottona joulunajan tekopyhään hyväntekeväisyyteen. Sen näkee ompelukerhon johtajien kuvauksesta, jokainen kukkahattutäti on takuulla kyllin varakas panostamaan huomattavia summia slummien elämänlaadun korjaamiseksi, silti heidän täytyy hankkia rahaa keräyksin. Uudessa Barksin koottujen käännöksessä Iineksen ”club” on suomennettu naisyhdistykseksi. Koottujen käännökset pyrkivät olemaan aikaisempaa uskollisempia alkukielisille sarjoille. Vaikea sanoa, onko "naisyhdistys" tässä oikea vaihtoehto. Ainakin Suomessa naisyhdistykset ovat olleet naisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman parantamista ajavia aatteellisia yhdistyksiä, joiden juuret ovat 1800-luvun lopulla. Tyhjälän joulun kaltainen hyväntekeväisyys ei ole ollut niiden ohjelmassa tärkeässä osassa.

Ehkäpä Barksin mielessä ovat pikemminkin olleet (jälleen) viktoriaanisen ajan brittiläiset hyväntekeväisyysjärjestöt, joita vetivät Octavia Hillin (1838—1912) kaltaiset asialleen omistautuneet naiset. Vaikka nämä yhdistykset usein toimivatkin suoraan köyhien parissa, tavattiin niitä myös kritisoida ”shekkivihko-filantropiaksi”, puuhasteluksi jolla ostetaan parempi omatunto. Vähän samaan tapaan kuin Iineksen ”klubi” tuntuu toimivan.

Ironinen tarina on rakenteeltaan täydellinen, Barksilla on ollut tilaakin sen kehittelyyn harvinaiset 32 sivua. Roope saa muistutuksen rahan ja rikkauden suhteellisuudesta. Upporikas ankkamme muuttuu rutiköyhäksi, laitettuaan kerjäämällä (!) saamansa lantin täpötäyteen rahasäiliöönsä. Hänen omaisuudeltaan menee pohja aivan kirjaimellisesti; rahat romahtavat syvään kuiluun rahasäiliön lattian petettyä.

Tilanne vertautuu tässäkin suureen pörssiromahdukseen ja sitä seuranneeseen lamaan. Roope on nyt aivan yhtä köyhä kuin nuo Tyhjälän asukkaat, joille hän vain hetkeä aiemmin oli kieltäytynyt antamasta rahallista avustusta. Saadakseen omat rahansa takaisin on hänen luvattava lahjoitus Tyhjälän joulujuhlarahastoon. Karvas muistutus siitä että todelliseen rikkauteen kuuluu jakamista – ehkä jopa tuloerojen tasaamista!

Tyhjälän joulua (A Christmas For Shacktown) sensuroitiin vuoden 1967 pohjoismaisen uudelleenjulkaisun (Walt Disney's Månedshæfte 12/1967 - Jul i Pengeløse) yhteydessä. Kaikki ruudut slummeista ja köyhien kuvauksista poistettiin. Samoin poissa on kohtaus jossa pennitön tyhjäntoimittaja Hannu hankkii ihmeellisen onnensa avulla rahaa Tyhjälän joulukeräystä varten. Samalla tarinasta poistuu tapahtuma, joka sysää liikkeelle kohtalonomaiset voimat, joiden vuoksi Roopen omaisuudelta romahtaa pohja.

On kiehtovaa ajatella mikä on voinut olla tällaisten poistojen syynä. Tuntuu kuin tarinasta olisi haluttu hävittää kaikki viittaukset köyhyyteen, kerjäämiseen ja luokkaeroihin. Loistohotellin edessä hattu kourassa kerjäävää Hannu-serkkua ei enää nähdä. Tätä versiota ei julkaistu suomeksi. Se nähtiin Tanskan lisäksi ainoastaan Ruotsissa ja Norjassa. Sarja lyheni 32 sivusta 23 sivuun.

On sanottu että Gutenberghus-yhtiön toimittaja Carsten Jacobsen olisi poistanut ryysyläislapset Tyhjälä-tarinasta sen vuoksi etteivät tanskalaislapset olisi enää vuonna 1967 ymmärtäneet niin köyhiä ihmisiä olevankaan. Pyyhkäisikö orastava pohjoismainen hyvinvointivaltio Tyhjälän näkymättömiin, vaiko vain häveliäs sensuuri?

Artikkeli on julkaistu aiemmin Ankkalinnan Pamauksen numerossa 27 vuonna 2012.

Jättiläissirkkoja, piraatteja ja kummituksia

Mikki kummitusjahdissa (AATK 55) on yksi erikoisimpia ja oudoimpia Aku Ankan taskukirjoja, mitä koskaan on julkaistu. Siinä on melko sekalainen kokoelma vanhoja Mikki-sarjakuvia.

Jo esinäytös ja tarinat yhteen kutova kehyskertomus on muiden taskareiden välinäytöksistä poikkeava ja melkeinpä surrealistinen. Siinä kirjeitä jouluisessa Ankkalinnassa jakava Hessu joutuu Lumikin noidan hypnotisoimaksi, koska haluaisi joulun ajaksi itselleen joulukuusen. Seitsemän kääpiötä ja Eka Vekara päättävät pian sen jälkeen näyttää noidalle elokuvia, jotta tämä pääsisi oikeaan joulutunnelmaan. Nämä leffat ovat sitten tämän taskarin varsinaisia tarinoita, eivätkä liity jouluun millään tavalla.

Ensimmäinen on mukavan pitkä, Romano Scarpan varhaistyö Mustan aaveen arvoitus vuodelta 1955. Scarpa ei ole siinä vielä aivan parhaimmillaan, ja vaikka tämäkin tarina on melko erikoinen, on se silti opuksen selväjärkisimpiä juttuja.

Kakkostarinana on vanhasta brittiläisestä Mikki-sarjasta ilmeisesti Italiassa tehty versio. Reluctant Pirate -tarina ilmestyi Mickey Mouse Weeklyssä jatkotarinana vuonna 1952. Varmaankin joku italialaispiirtäjä on vapisevilla käsillään jäljentänyt alun perin korein värein maalatun tarinan ääriviivapiirroksiksi. Aikamoista häröilyä on tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan vapaasti juokseva tarina. Eka Vekaran taikavoimien (tai oudon tieteen) avulla Mikki ja Eka siirtyvät menneisyyteen voidakseen elää Mikin piraatti-esi-isän seikkailuissa.

Kirjan taidoikkain sarjakuva, ainakin piirroksellisesti, on Bill Walshin ja Floyd Gottfredsonin vanha sanomalehtisarjan jakso Kurja kummitus (The Ghost of the Black Brian, 1951). Bill Walshin vilkas mielikuvitus takaa tässäkin tapauksessa varsin erikoisen ja monipolvisen tarinan. Mikki ja Hessu löytävät vanhan kartanon kellarista umpeenmuuratun seinän takaa vanhan merirosvon kummituksen. Kummitus ei osaa sopeutua nykyaikaan, vaan aiheuttaa ongelmia ja hämminkiä. Keltaisilta sivuilta löytyvä Kummitusten keräilypaikkakaan ei sitä huoli. Kiero okkultinen professori Plop kaappaa aaveen käyttääkseen tätä rikollisiin tarkoituksiinsa.

Kirjan taatusti erikoisin tarina on Guido Martinan kirjoittama ja Angelo Bioletton piirtämä Jättiläissirkat (Topolino e i grilli atomici, 1950). Se etenee tajunnanvirtamaisesti tilanteesta toiseen, kuin ilman tarkempaa ennakkosuunnittelua. Mikki ja Hessu puhaltelevat markkinoilla saippuakuplia, mutta Hessu möhlää kerran jos toisenkin, tulipalokin syttyy. Kaksikko pakenee poliisia, jotka juopuvat nestemäisestä naurukaasusta!? Mitä helv? Sitten he menevät selvänäkijälle, joka hypnotisoi Akun pyrstönsä avulla lentäväksi helikopteriksi. Sen jälkeen tämä partapontso hypnotisoi Hessun varkaaksi ja sillä aikaa Musta Pekka soittaa poliisille (!) valittaen juopuneista konstaapeleista(!).

Sitten juostaan karkuun sirkusleijonaa, jolla on hammaskipuja. Hessu ajautuu rosvokoplan pakeille, koska luulee hypnoosin alaisena olevansa ensin apina (kiiveten pilvenpiirtäjän seinää rosvojen päämajaan) ja sitten huippurikollinen Joel Juusti. Sitten koplalaiset lähtevät Hessun kanssa varastamaan seitsemältä kääpiöltä suurennusainetta! (Alkukielisessä versiossa kääpiöt tekevät atomitutkimusta!).

Nestemäistä naurukaasua! Räjähdysvaara!?

Mikki on sillä välin joutunut Hessusta eksyksiin, mutta päätyy kääpiöiden tykö pudottuaan Jeepillä vuoren jyrkänteeltä. Välillä Hessu joutuu kamppailemaan kääpiöiden suurentamien jättibasillien kanssa (ne katoavat tarinasta ilman selitystä) ja sitten Hessu kutistuu niin pieneksi, että hän mahtuu koeputkeen. Suurennuttuaan takaisin, hän palautuu ennalleen ja hypnoosi haihtuu. Jossain välissä rosvokopla otetaan kiinni ja pannaan hautomaan kärpäsen munia!

Sitten Hessun pikku sirkat suurennetaan vahingossa pilvenpiirtäjän kokoisiksi ja jotta ne saataisiin taas kuriin, on Hessu suurennettava vielä isommaksi megajättiläiseksi. Ankkalinna kokee hirveää tuhoa, kun sirkat murskaavat rakennuksia. Aku ja pojat ampuvat ötököitä ilmantorjuntatykeillä turhaan, mutta Hessu pelastaa päivän ja lopussa kaikkia juhlitaan sankareina.

Tislaamo Zip, puhdasta viskiä!

Tarinan säntäilevää ADHD-tunnelmaa korostaa omituinen käännös, joka on lyhyen lakonista sähkösanomatyyliä. Alkukielisessä sarjassa kuplatekstit ovat verraten paljon pidempiä, eivätkä sellaisia kahden kolmen sanan tokaisuja mitä käännöksessä. Kirjan suomentanut Mary A. Wuorio oli kuitenkin arvostettu kääntäjä ja toimittaja.

Tekstien typistyneisyys saattaa johtua siitä, että tarina on kierrätetty Saksan Ehapa-kustantamon kautta, jolla oli tapana muokata sarjoja pikkulapsille sopivammiksi. Siinä samalla usein poistettiin "rumia" sanoja, aseita, viittauksia alkoholiin yms. Siitä johtunee tämänkin tarinan mystinen nestemäinen "naurukaasu", joka oli alunperin viskiä! Ja "suurennusaineen" ryöstö muuttuu uuteen valoon, kun tiedetään kääpiöiden tehneen atomitutkimuksia. Ks. kuvat.

Selvitys Roope Ankan ihmelääkkeestä

Muistilokeroihini on jäänyt lapsena lukemani jännä Roope-setä-jatkis Pyramikstuuran arvoitus, joka ilmestyi Aku Ankassa vuonna 1974. Siinä Roope Ankka laittoi sukulaispoikansa Akun etsimään mielikuvituksellisen Pyramikstuura-lääkkeen ainesosia. Koko troppi vaikutti puhtaalta mielikuvituksen tuotteelta. Muinaisten egyptiläisten keksimäksi väitetyssä yleislääkkeessä oli mm. "kuivattua linnunmaitoa", "valkoisen miehen jalanjälki", "lohikäärmeen verta" ja muuta outoa.

Käy ilmi että ne ovatkin kasveja, valkoisen miehen jälki on nimi, jonka intiaanit antoivat ratamolle. Siis egyptiläiset ja intiaanit? Vaikuttaisi vähän siltä että koko tarinan perusidea ja pyramikstuura on silkkaa sepitettä.

Muistan kuinka ihmetys oli suuri, kun sama tarina ilmestyi muutaman vuoden kuluttua Aku Ankan taskukirjassa Roopen rahahuolet (nro 33). Mutta nyt olivat poissa Pyramikstuura, egyptiläiset ja aleksandrialaiset sekä intiaanitkin. Nyt Roopen henkilääkäri kertookin muinaisten egyptiläisten sijaan 1500-luvun venetsialaisista ja teriakki-nimisestä yleisrohdosta.

Mitä ihmettä? Kuinka egyptiläiset voivat noin vain vaihtua renessanssiajan italialaisiksi eri käännöksessä? Mikä teriakki? Koko tarinassa on nyt aivan toinen sävy. Lohikäärmeen veri "on eräästä palmusta (Calamus draco) saatavaa punaista hartsia". Kaikki vaikutti paljon vakuuttavammalta, latinankielisiä nimiä ja Taavi Ankan kertomia historiallisia farmakologisia yksityiskohtia myöten.

Lapsena en niihin sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, vaikka ihmettelinkin sarjojen eri julkaisujen eroja. Tarinaversiot jäivät kummittelemaan mieleeni, ja tarkastinkin myöhemmin huvikseni tietosanakirjasta, löytyisikö sieltä joko pyramikstuura tai teriakki. Teriakki löytyi!

Abramo Barosson vuonna 1971 kirjoittama tarina Roope Ankan ihmelääke (Zio Paperone e la "triàca veneziana") perustui aivan kokonaisuudessaan historiallisille faktoille. Teriakki on kuin onkin ikivanha aikojen takaa periytyvä rohto ja sarjassa mainitut kasvit ovat kaikki olemassa. Aku Ankka-lehdessä julkaistu Pyramikstuura-versio puolestaan on kyllä täyttä pötyä.

Teriakin historia yltää vuosituhansien taakse. Teriakin edeltäjää, siirappiin uutettuja lääkeyrttejä ja oopiumia, kutsuttiin nimellä Mithradatum, Anatolian kuningaskunnan Pontuksen kuninkaan Mithradates VI:n mukaan. Mithradates eli ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Hän pelkäsi jatkuvasti tulevansa myrkytetyksi ja nautti sen vuoksi päivittäin erilaisia myrkkyjä ja niiden vasta-aineita. Mithradatum oli tarkoitettu yleiseksi lähes kaikkien myrkkyjen vasta-aineeksi.

Roomalaisen keisari Neron henkilääkärit Damokrates ja Andromachus parantelivat lääkkeen reseptiä ja yhtä niistä kutsuttiin nimellä Theriaca Andromachi. Andromachus lisäsi lääkkeeseen tyrus-nimisen käärmeen lihaa josta juontuukin sen nimi theriaca tai tiriaca (lähteestä riippuen).

Teriakki pysyi lääkeluetteloissa ja farmakopeoissa läpi keskiajan aina 1800-luvun alkuun saakka. Uutteiden koostumus vaihteli paljolti, eri ainesosien määrän vaihdellessa 50-70 välillä. Joissakin oli mukana oopiumia, joissakin ei.

Keskiajalla kaikkein arvostetuinta oli venetsialainen teriakki, koska se oli eräänlaisen lääkärilautakunnan tarkastama. Pitääkseen huolta teriakin sopivuudesta lääkkeeksi, olivat aikansa etevimmät lääkärit ja tiedemiehet tutkineet kaikki sen sisältämät ainesosat. Keskiajan jälkeen teriakkiin lisättiin vielä arabialaisten alkemistien kehittämällä tislausmenetelmällä aikaansaatua alkoholia. Niistä kehittyivät edelleen erilaiset yrttikatkerot, joita munkit valmistivat luostareidensa puutarhoista keräämistään yrteistä.

Yllättäen teriakkia löytää helposti lähimarkettien luontaistuoteosastoilta. Erilaisia "munkkitippoja" ja vastaavia tarjotaan yleiskunnon kohentajiksi ja vilustumista vastaan. Niin kutsutut "ruotsin tipat" sisältävät etanolin ja lääkeyrttien, kuten sahramin, mannasaarnin, mirhamin, väinönputken ja kurhon lisäksi ainakin ainesosaluettelonsa mukaan myös "theriak veneziania".

Roope-setä otti siis osaa laajaan luontaistuotebusinekseen omalla teriakillaan. Mutta miksi Aku Ankka -lehdessä julkaistusta käännöksestä on pitänyt poistaa kaikki viitteet oikeaan historiaan keksimällä turhanaikainen ja pseudomystiseltä kalskahtava pyramikstuura? Juttu haiskahtaa jälleen tanskalaisten Egmont/Gutenberghuset -kustantamon toimittajien editoinnilta, tarina julkaistiin samanlaisena versiona kaikissa pohjoismaisissa. Mitään loogisia perusteluja on vaikea keksiä, miksi niin päätettiin tehdä. Tanskalaiset peukaloivat lähes kaikkia sarjoja 1960 ja -70 -luvulla.

Julkaistu Ankkalinnan Pamauksen numerossa 18.

Kirjojen ystävät Ankkalinnassa

Tulevana sunnuntaina 9.8. on kirjojen ystävien päivä. Kuluva vuosi on myös Kirjan Vuosi. Mitä Ankkalinnassa luetaan? Alkukesästä kokosin kommentein varustetun luettelon kaikista Carl Barksin ankkasarjojen sivuilla vilahtaneista, merkittävistä tai sivuosaankin jääneistä kirjoista. Mitä Ankkalinna lukee? -läpyskää saa mm. Pamauksen nettikaupasta. Oheinen teksti on kyseisen teoksen johdanto.

Barksin ankkatarinoissa luetaan paljon. Huomattavan usein tarinan käynnistäjänä toimii kirja. Monissa aloitusruuduissa Aku istuu innostuneena laiskanlinnassaan kirjan parissa, joka saa hänet hullaantumaan milloin mistäkin. Joskus kirjoista on suurta hyötyä, toisinaan taas ne laittavat käyntiin katastrofien ketjun. Feebrunkle's Fix-it Guide, eli Ole oma seppäsi tee-se-itse -korjausopas sai Akun luottamaan omiin kykyihinsä kodinkonekorjaajana siinä määrin, että hän pisti oman korjauspajansa pystyyn. Käytäntö ei tietenkään ollut ihan niin helppoa, mitä kirjasta katsoen saattoi odottaa.

Music and what it does to you -niminen opus (Säveltaide kautta aikojen) puolestaan koitui kohtalokkaaksi Tupulle, Hupulle ja Lupulle. Aku näet kirjan kasvatuksellisista näkökulmista hullaantuneena pakotti sukulaispoikansa musikaalisten harrastusten pariin. Kakofoniaa kummempaa ei kuitenkaan syntynyt.

Vastaavasti nähdään toisinaan Roope-setä tutkimassa jotain vanhaa opusta tai jotain tuhtia tilikirjaa. Esimerkiksi pino todella vanhoja arvokkaan näköisiä niteitä, joilla on sellaisia nimiä kuin Chimia Curiosa johdattelivat Roopen sukulaispoikineen myyttisen viisastenkiven jäljille tarinassa The Fabulous Philosopher's Stone.

Tarinoissa kirjoista haetaan enimmäkseen tietoa. Oppaat ja tietoteokset kuluvat ankkalinnalaisten käsissä. Akunkin kirjahyllyssä on muutama hyllymetri How to -alkuisia kirjoja. How to Act, How to be a Cowboy, How to be a Doctor, How to Express Yourself with Simple Words ja monet muut otetaan esille kun halutaan osata jotain. Kenties tällainen self-help -ajatus on jokseenkin amerikkalaisille tyypillinen ilmiö. Barks itsekin opetteli eläkevuosillaan maalaamisen tekniikoita ja sommittelun perusteita kymmenistä eri opaskirjoista. Barksin sarjakuvien self-help-lifestyle -oppaista tunnetuin on tietenkin professori Hupelon kynäilemä Höpsismi (Science of Flipism).

Sudenpentujen käsikirja oli
alkuaan "Kotiseutukirja".

Kaikkitietävä, kokoonsa nähden hämmentävän laaja teos, liki myyttinen tietokirjojen tietokirja, Sudenpentujen käsikirja on pelastanut Ankat monesta pulasta. Ei ole tietoa, niksiä, ohjetta, jota sen sivuilta ei löytäisi. Sen opastuksella saa krokotiilin haukottelemaan ja kilpikonnan iroittamaan otteensa. Siitä löytyvät ohjeet krokotiileja kuhisevan viidakkojoen ylittämiseen ns. "haikaralaivoilla", pikasillankin sen sivuilta löytyvillä piirustuksilla saa aikaan.

Puhdasta viihdekirjallisuutta tai fiktiota näkee aika vähän. Tietokirjojahan Aku tilasi monta laatikollista osallistuakseen tietokilpailuun ja monenlaisia keräilyrahakatalogeja, postimerkkiluetteloita ja sen sellaisia Akun hyllystä löytyy aina tarvittaessa. Lienevätkö Wyndham Blowhardin Boring Tales (Aatos Hukka: Puisevia tarinoita tai Valas talon salissa) ja Charles Dickens -valikoima harvoja fiktiivisiä kirjoja, joita sarjoissa on Akun kädessä nähty, joidenkin sarjakuvalehtien ohella.

Wild-Eyed-Comics (Hupisarjat), jota Aku lueskelee Roopen vieraana Miljoonikkojen klubilla, saa hänet hekottelemaan kuin heikkopäinen, mikä saa Roopen kollegat epäilemään tämän sukulaispojan älynlahjoja. Hyvin kuuluisa on tietenkin Vahva-Jussi (Super Snooper), "mies, joka  muka pystyy hyppimään yli talojen, hajottamaan nyrkiniskuilla muureja ja puhaltamaan olemattomiin armeijoita".

Vimmastunut Aku ei pidä lainkaan siitä, että hänen holhokkinsa lukevat moista roskaa. Tämä on tietenkin Barksin kommentti supersankareihin. Sanaa "superhero" ei tosin käytetä, mutta asia käynee selväksi. Samaten Barks tuntuu kommentoivan myös 1950-luvun sarjakuvahysteriaa, jossa sarjakuvien sisältöjä pidettiin liian hurjina lapsilukijoille. Tarinan loppu on hykerryttävä.

Fantastisen Vahva-Jussin ohella ankanpoikien lukurepertuaariin on kuulunut tietenkin satukirjoja, kuten Kultavirran kuningas tai Kultakutri ja kolme karhua. Science fictionia he lukivat tarinassa Tarua ihmeellisempää, taaskin Aku piti tätä sopimattomana luettavana lasten käsiin. "Kääk! Tieteistarinoita! Tuollaiset kirjat ovat vihoviimeistä hölynpölyä!"

Mitä Ankkalinna lukee? -kirjasesta löydät helposti missä Aku Ankan numerossa muistiisi iskostunut kirja on nähty ja mikä sen alkuperäinen nimi on. Joistakin kirjoista on myös taustatietoa.

Haastattelussa Fernando Ventura

Uusimman Ankkalinnan Pamauksen (#32) pääartikkeli käsittelee Brasiliassa tuotettuja Disney-sarjakuvia ja niiden historiaa. Piirtäjä-käsikirjoittaja Fernando Ventura oli sen tekemisessä erinomaisena apuna. Tämä lyhyt haastattelu oli tarkoitus julkaista myös lehdessä, mutta aikataulullisista ja toimituksellisista syistä johtuen se ei siihen kuitenkaan ehtinyt.

Fernando Ventura.
Animecon 2007, via Alexandre Silva.

Fernando, olet tehnyt lähes kaikkea mitä Disney-sarjakuvien saralla ylipäänsä voi tehdä: olet käsikirjoittanut, piirtänyt, kääntänyt, toimittanut ja värittänyt niitä. Sen päälle olet vielä tutkinut Disney-sarjakuvien historiaa Brasiliassa.

No, tekstannut en ole koskaan, ja lisäksi pidän itseäni yhä melko kehnona tussaajana. Ja kunpa osaisin maalata guassi-väreillä tai nestemäisillä Ecoline-vesiväreillä kuten Luiz Podavin tai Claude Marin ovat tehneet. Syy siihen, miksi olen tehnyt "melkein kaikkea" on siinä, että aloittaessani täkäläinen tuotanto ei ollut enää niin säännöllistä, mitä se aikoinaan oli. Siten en koskaan erikoistunut mihinkään tiettyyn osa-alueeseen. Lisäksi olen aina halunnut vähintäänkin sekä kirjoittaa että piirtää omat sarjakuvani.


Koska ja miten aloitit Disney-piirtäjän urasi? Oliko se jotain mitä olit halunnut tehdä jo lapsesta saakka? Minkälainen koulutus sinulla on alalle? Onko Brasiliassa sarjakuva-alalla korkeampaa koulutusta? 

Aivan pienestä pitäen ärsytin vanhempiani, opettajiani ja kollegoitani sillä, että haluan jonain päivänä tehdä Disney-sarjakuvia. Lopulta sain osallistua taidekursseille ja pääsin opiskelemaan graafista suunnittelua São Paulon taidekorkeakoulussa. Lopputyönikin käsitteli Renato Caninin Disney-töitä. Opiskelin sarjakuvaa myös Waldyr Igayaran perustamassa opistossa. Hän oli yksi ensimmäisiä brasilialaisia, jotka tekivät Disney-sarjakuvia ja oli yksi merkittävimmistä Abril-kustantamon sarjakuvatoimittajista yli neljännesvuosisadan ajan. Hänen avullaan sain hiottua piirrostyylini siihen kuntoon, että sain julkaistua ensimmäisen Jose Carioca -sarjani vuonna 2000.

Fernandon ensimmäinen
Carioca-sarja.

Millaisia olivat ensimmäiset työtehtäväsi Abrililla? Eikös brasilialaisten Disney-sarjisten tekeminen loppunut joksikin aikaa vuonna 2001? Oliko syynä laskeneet levikkiluvut? Entä mikä on tämänhetkinen tilanne mitä brasilialaistuotantoon tulee?

Niihin aikoihin kun aloitin, Abril teki yhteistyötä eri studioiden kanssa, ja heidän oma in-house-tiiminsä oli pieni. Työskentelin Abrilille uuden NW-studion kautta, kyseisellä studiolla ei ollut aiempaa kokemusta Disney-sarjojen kanssa, mutta sitäkin enemmän käyttöoikeuksien ja toimitustyön. Kyseisellä studiolla teimme noin 300 sivua Disney-sarjiksia, Jose Cariocaa, Mikkiä ja Akua.
Valitettavasti brasilialainen tuotanto lakkautettiin tosiaan vuonna 2001, joten aloin tehdä freelancerina hommia ulkomaisia tuotantoja varten Lua Azulin sturion kautta. Tein myös värityksia ja käännöstöitä Gemstonelle, Boom! Studioille ja tanskalaiselle Egmontille. Sitten 2012 paikallinen brasilialainen tuotanto elvytettiin ja tällä hetkellä leskityn pelkästään omien sarjojeni kirjoittamiseen, piirtämiseen ja värittämiseen. Siinä sivussa autan myös tuotannon koordinoinnissa ja osallistun sellaisten veteraanipiirtäjien kuin Arthur Faria Jr:n, Luiz Podavinin ja Carlos Edgard Herreron töiden värittämiseen.


Ovatko brasilialaiset Disney-sarjakuvien piirtäjät ja kirjoittajat joutneet tekemään työnsä aina nimettöminä? Olet toiminut myös Inducks-koordinaattorina. Millaista työtä tekijänimien esiinkaivaminen on ollut? Onko Abrilin pitänyt sarjakuvistaan arkistoja?

Kuplamuovia.

Abril alkoi painaa tekijöiden nimet lehtiinsä vasta vuodesta 2003 lähtien. Aikamoinen urakka sitä ennen nimettöminä julkaistujen sarjakuvien tekijätietojen kaivaminen on ollut. Disney-piirtäjä ja Brasilian Inducksin pääkoordinaattori  Arthur Faria Jr:llä oli onneksi kaikista omista sarjoistaan listaukset. Sen lisäksi olen onnistunut kaivamaan esille useampien muiden tekijöiden omia listauksia, kuten  Ivan Saidenbergin, joka oli yksi 1970-luvun pääkäsikirjoittajista. Vielä viidenkintoista tutkimusvuoden jälkeen onnistun kalastamaan jostain uusia tekijätietoja, lähetettyäni piirtäjille sähköposteja, skannauksia ja valokopioita eri sarjoista.


Oletko luonut omia hahmojasi tai tuonut muuta uutta brasilialaisiin Disney-lehtiin? Mitä pitäisit merkittävimpinä panoksinasi brasilialaistuotantoisiin Disney-sarjakuviin.

Luulisin, että tähän saakka isoin kontribuutioni, laajan Inducks-työni lisäksi on Old Tom -krokotiilihahmon tuominen Jose Carioca -tarinoihin. Kyseessähän on Dick Kinneyn ja Al Hubbardin 1960-luvulla luoma vanha hahmo, S-koodin sarjakuvissa (Disneyn studiolla 1960-70 -luvulla Euroopan ja Etelä-Amerikan markkinoita varten tuotteja sarjakuvia). Viime vuonna tein yhden Kuru Korppi -tarinan. Oikein hauska hahmo! Teen tällä hetkellä tarinaa, johon tuon uuden hahmon: hipsteritytön, joka liehittelee Josen ujoa kaveria Afonsinhoa. Vielä en tiedä, meneekö se läpi, mutta piirrän sen joka tapauksessa valmiiksi.

Miten pienten lehtien käy Akateemisessa?

Opetusministeriön jakamasta pienilevikkisten kulttuurilehtien tuesta on viime vuosina lohkaistu palanen myös Akateemisen Kirjakaupan omistaneelle Stockmann Oy Ab:lle. Sen avulla Akateeminen on paikannut "vähälevikkisen aikakauslehdistön myyntipisteen tuomia ylimääräisiä kustannuksia". Siten Ankkalinnan Pamaustakin on voinut ollut tarjolla kaikkien Akateemisten Kirjakauppojen lehtihyllyissä.

Tilanne uhkaa muuttua ruotsalaisen mediayhtiö Bonnierin ostettua Akateemisen Kirjakaupan liiketoiminnan kokonaisuudessaan. Kirjakauppa jatkaa toimintaansa Helsingin keskustan Stockmannin kirjatalossa, sekä muissa Stockmannin tavarataloissa, Oulun tavarataloa lukuunottamatta, joka suljetaan kokonaan. Kirjakauppojen lehtihyllyt tyhjenevät siirtymäaikana kirjanpidollisista syistä. Akateemisessa ei voi olla palautusoikeudellisia tuotteita omistuksen siirtyessä Stockmannilta Bonnierille.

Tähän liittyen moni pienlehti sai ikävää postia Stockmannilta kesän alussa. "Nämä toimenpiteet vaikuttavat jossain määrin myymälävalikoimiin ja sen takia pahoittelemme, että emme enää voi pitää julkaisuanne valikoimissamme", lukee Ankkalinnan Pamauksellekin tulleessa kirjeessä.

Stockmannin ja Bonnierin välinen kauppa toteutuu 1.10.2015. Sen jälkeen nähtäväksi jää, riittääkö mediajätiltä tahtoa näperrellä pienlehtien kanssa. Ainakaan uusinta numeroa (#32) ei Akateemisen hyllyiltä tänä kesänä löydä.

Bonnierilla on kaupan jälkeen entistä tuntuvampi jalansija suomalaisella mediakentällä. Konsernin omistuksessa ovat nyt ainakin Adlibris, Akateeminen Kirjakauppa, Porvoon Kirjakeskus, Readme, Tammi, WSOY, MTV3 ja Radio Nova.

Kaupan tapahtuessa kesken tilivuoden, ilmaan jää kysymys mitä tapahtuu Opetusministeriön tänä vuonna jakamalle noin 15 000 euron tukisummalle. Onko sitä jäänyt käyttämättä? Siirtyykö se Bonnierille? Aikooko Bonnier jatkaa Akateemisen aloittamaa kuttuurityötä?

Stockmannin pörssitiedote Bonnierin ja Stockmannin välisestä kaupasta.

Kaamean aivastelijan pitkä historia

Freddy Miltonin Aku Ankka ja kaamea aivastelija -sarjakuva pyörii parhaillaan Aku Ankka -lehden kesäjatkiksena. Sillä on vaiheikas historia ja oli vähällä, ettei sitä julkaistu koskaan.
Milton piirsi tarinan jo vuonna 1974 ja tarjosi sitä tanskalaiselle Gutenbergshus-yhtiölle (nyk. Egmont), joka tuottaa ja toimittaa Disney-sarjakuvia Pohjoismaihin ja Saksaan. Sarja ei kuitenkaan ilmeisesti pituutensa (32 s.) vuoksi kelvannut yhtiölle. Milton tarjosi sitä myös Amerikkalaiselle Western-yhtiölle. Sarjakuvatoimittaja Del Connell oli tarinasta kyllä innoissaan, mutta vastasi pahoitellen palautekirjeessään:

"Unfortunately, we cannot use a story of this length.  Also, as you know, most of our Donald stories these days are reprints. We are not producing the number of books that we did years ago and, as a result, there are artists and writers nearby who would do more work if I had the assignments."

Ajatus turhaan tehdystä työstä - vieläpä melko isosta sellaisesta - ei luonnollisestikaan miellyttänyt Miltonia. Niinpä hän päätti piirtää tarinan osittain uudelleen, vaihtaen hahmot ankoista hanhiksi. Tuloksena oli Interpressen kautta vuonna 1976 julkaistu omakustanne Kalle Klodrik - Det store nys.
Lehti herätti kuohuntaa ankkakustantajien parissa, eikä Milton tehnyt sille jatkoa, vaikka kannessa komeileekin "N:O 1".
Hollannin Oberon-kustantamo otti sarjan kuitenkin ohjelmistoonsa vuonna 1980 ja se pääsi päivänvaloon Groot Vakantieboek -erikoisnumerossa. Asiaan varmaan vaikutti se, että Hollannin Donald Duck -lehden art directorina toimi
terävävainuinen Daan Jippes, erinomainen taiteilija itsekin. Jippesin kanssa Milton tekikin koko joukon oivallisia Barksin mallin mukaan tehtyjä kymmensivuisia humoristisia ankka-tarinoita.

Lainaus Dell Connellin kirjeesta on otettu Klaus Strzyzin ja Andreas C. Kniggen kirjasta Disney von innen.
Lue Kalervo Pulkkisen Milton-haastattelu Sarjainfon numerosta 33, Sarjainfon arkistossa (PDF)