torstai 22. lokakuuta 2020

Säilöntäkauden herkut: Petkunterän hillotut lantut

Muistattehan Carl Barksin tarinan Kielletty laakso (Forbidden Valley, W DD 54-01) vuodelta 1957? Inha Petkunterä teki siinä ensiesiintymisensä juonikkaana säilyketehtailijana, joka oli tehnyt konkurssin koska 23 miljoonaa purkkia säilöttyä lanttua oli jäänyt myymättä. 

Tarinassa puhutaan hillotuista lantuista mutta alkukielistä tarinaa lukiessa huomaa, että kyseessä on pieni käännösvirhe. "Pickled" (verbi: pickling) tarkoittaa etikkaan (mausteliemeen) säilöttyä. Virhe on toki aivan ymmärrettävä, puhutaanhan myös hillosipuleista, vaikka niitä ei ole mitenkään soseutettu hilloksi. Kuvasta näkee, että lantut on säilötty liemeen viipaleina.

Näin säilöntäkauden ollessa kuumimmillaan, Ankkalinnan Pamauksen kulinaarinen osasto tarjoaa kaikille mahdollisuuden tehdä itse Petkunterän hillottuja lanttuja, eli Pickled Rutabagas. P. J. Petkunterä esiintyi tässä tarinassa nimellä P.J. Brine (Brine = säilöntäliemi).

Voisi kuvitella, että Barks on keksinyt Petkulle tässä mahdollisimman iljettävän ruokasäilykkeen, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Toisin kuitenkin on, sillä lanttuja on todellakin säilötty etikkaan, ainakin kotitarpeiksi. 

Ruotsalaiset (ja suomalaiset) siirtolaiset veivät lantun mukanaan Uuteen Maailmaan ja "rutabagan" lisäksi se tunnetaan myös nimellä "swede" tai "swedish turnip". Ranskassa ja amerikanenglannissa tavallisempi nimi Barksinkin käyttämä "rutabaga", joka tulee ruotsin murresanasta "rotabagge" eli siinäkin sanassa on yhteys Ruotsiin.

Tarinan voi lukea Aku Ankan numeroista 15–18/1978 ja 49/2019. Lisäksi se löytyy Aku Ankan juhlasarjat -kirjan numerosta 5 ja Ankkalegendat kirjasarjan ensimmäisestä osasta.

Tästä youtube-videosta voitte katsoa ohjeet "hillottuihin lanttuihin", eli kuinka tehdä "pickled rutabagas". Ja näiden linkkien takaa löydätte etiketit säilykkeisiinne, suomeksi ja in english. Aidot Petkunterän hillotut lantut, eli P.J. Brine's Pickled Rutabagas:

Etiketti P.J. Petkunterän hillottuja lanttuja (korkearesoluutioinen tiff-kuva)

Label for P.J. Brine's Pickled Rutabagas (hi-res tiff-image)

lauantai 10. lokakuuta 2020

Kapitalisti näkee punaista

Italialaisen Roope Ankan liiketoimet eivät useinkaan ole olleet eettisesti kestävällä pohjalla. Tässäkin käsillä olevassa Taskukirjan kymmenennessä osassa Roope syyllistyy ainakin murtovarkauksiin, huijauksiin ja laittomiin uhkauksiin. Kirjan hurjimmassa tarinassa Roope-setä ja salaperäinen vainooja vanha miljoonikko yrittää päästä kilpailijastaan eroon raskaan tykistön voimin ja tulee lopulta hulluksi.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.


Roope näkee punaista
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1972
Suomentanut Eeva-Kaarina Aronen
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK


Roope on ryhtynyt seuraamaan monialayritystensä kaikkia lohkoja uusien sähköaivojensa avulla (tarina on vuodelta 1967). Hän on muutenkin äärimmäisen pikkutarkka kontrollifriikki, ja alistaa jopa vierailulle tulevat sukulaisensa elektroniseen ajatuksentarkastukseen ennen sisäänpääsylupaa.

Uudessa valvontakeskuksessa jokainen yksittäinen metallilaatikko on yhtä erillistä tuotannonalaa tarkkaileva elektronikeskus. Kukin niistä piirtää valotaululle käyrää, joista voi seurata kaupankäyntiä ja menestystä. Kaivos-, sähkö-, säilöntä- ja muut alat ovat tuottavia, mutta hedelmien kauppaa monitoroiva elektronikaappi piirtää muista poikkeavaa, siksakkaavaa käyrää. Jossain on jotain vialla.

Selvitysten jälkeen epävakautta tuottavaksi toiminnaksi paljastuu paikallinen pienyrittäjä, joka myy lapsille omenoita kärrystään. Onni Omenalla on myyntiä lisäävänä oheistoimintana hauska trumpetin töräyttely. Lupsakka ja joviaali ukko on myös yrittäjänä ihmiskasvoinen ja ystävällinen, toisin kuin Roopen kasvottomat jättiläis-konglomeraatit.

Roope ei siedä kilpailua ja yrittää keksiä keinon, jolla kilpailijan saisi pois markkinoilta. Ensin hän yrittää myydä Onnia halvemmalla, ja tarjoaa omenoita hienoista myyntiautoistaan. Se ei toimi, koska lapset ostavat välipalansa mieluummin mukavalta torvensoittajalta. Monopolistisena kapitalistina toimivan Roopen yritykset ostaa pienempi toimija pois alalta eivät myöskään tuota tulosta. Raivostunut Roope käyttää lopulta äärimmäisiä voimakeinoja. Voimainsa tunnossa hän ”puolustaa oikeuksiaan” täräyttämällä tykillään Onni Omenan myyntikärryt tuusan nuuskaksi. Omenakauppias säilyy räjähtävästä hyökkäyksestä nippa nappa ehjänä.

Roope-setä joutuu vastuuseen väkivaltaisesta vapaan kilpailun tukahduttamisesta ja saa lyhyen vankeusrangaistuksen. Sen aikana jo valmiiksi sairaalloisen epäluuloinen Roope sairastuu jonkinlaiseen paranoidiin persoonallisuushäiriöön. Hän kokee kaikki vastustajikseen, kaikkialla vehkeillään häntä vastaan. ”Minua vainotaan! Omaisuuttani kadehditaan!” hän huutaa vankisellissään. Tarinan käsikirjoittaja on selvästi perehtynyt ainakin jossain määrin erilaisten paranoidisten mielialahäiriöiden ilmenemismuotoihin. Oireiston perusteella Roopella on lisäksi myös jonkinasteinen skitsoaffektiivisen psykoosin maaninen muoto, johon liittyy kohonnut itsetunto ja suuruusajatukset. Usein niihin liittyy myös pahoja vainoamisajatuksia.¹


Vapauduttuaan Roope kilahtaa lopullisesti ja saa hermoromahduksen. Hän projektoi tiedostamatta omat pahat ajatuksensa vainoajikseen mieltämiinsä ihmisiin. Tiedottomassa tilassa hän alkaa lähettää näille uhkausviestejä. Osansa saavat pormestari, poliisijohtaja, Roopen tuominnut tuomari ja niin edelleen. Roope pukeutuu mustaan kaapuun ja huppuun, toimii öisin ja herättää ankkalinnalaisissa kauhua. 

Psykiatrian termistöllä Roope kärsii vainoojaksi muuttuessaan dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Muuttuminen yhdestä persoonallisuuden tilasta toiseen tapahtuu yleensä äkillisesti muutamassa sekunnissa. Roopen kohdalla tämä tapahtuu aina nukkumaan mennessä. Hän saa vuoteeseen asetuttuaan sätkyn, ”aivan kuin sähköiskun” ja lähtee vainooja-kierrokselleen jakamaan uhkauksiaan. Osan niistä hän postittaa kirjeinä, osan hän ampuu jousipyssyllään suoraan talojen ikkunoista sisään.

Lopulta pormestari mobilisoi poliisivoimat erikoisvarustein jahtaamaan ”salaperäistä vainoojaa”. Tupu, Hupu ja Lupu säikähtävät tästä käänteestä, sillä he ovat jo saaneet selville iso-setänsä olevan vainooja, vaikkakin syyntakeettomassa tilassa. Psykiatri ei löydä hoitokeinoa Roopen vaivoihin. Akun kyökkipsykiatrinen analyysi kuitenkin tehoaa. ”Vainoamisvietti on tuhottava? Tuhotkaa Roope-sedän peilikuva, ja samalla tuhoattie hänen vainoamiskuvitelmansa.” Se toimii ja tuo tarinan äkilliseen loppuunsa. 

Selvitäkseen tukalasta tilanteesta Roopen on korvattava Onni Omenan kärsimät vahingot korkoineen. Hän ostaa miekkoselle uudenaikaisen omenanmyyntiauton ja rumpusetin. Todelliseen vastuuseen touhuistaan Roope ei joudu. Vapaan kilpailun rajoittamisesta Roope oli kärsinyt ainoastaan viiden päivän mittaisen vankeusrangaistuksen!

Tarina tuntuu kritisoivan kapitalistisen markkinatalouden vähäistä sääntelyä ja talousrikoksista saatuja liian pieniä tuomioita. Toinen arvostelun suunta näyttäisi olevan psykiatrisen hoidon medikalisaatio, eli ylenpalttinen lääkepainotteisuus; ”vain erikoislääke voi auttaa setäänne! Ei mikään muu.” vakuuttaa Roopea hoitanut psykiatri. Akun maalaisjärjellä saavutettu menestys eräänlaisen shokkiterapian muodossa vie kuitenkin voiton.

Tarinan käsikirjoittanut Rodolfo Cimino (1927–2012) toimi politiikassa Italian sosialistipuolueen PSI:n (Partito Socialista Italiano) edustajana Venetsian paikallispolitiikassa. Hän jopa lopetti sarjakuvien käsikirjoittamisen poliittisen uransa vuoksi vuosina 1975–1986. Topolinon käsikirjoitustiimiin hän palasi vuonna 1987. Kertoman mukaan Romano Scarpa ei halunnut poliittisten kiistojen vuoksi enää piirtää Ciminon käsikirjoituksia.²

Ciminon tarinoille luonteenomaista on Roopen kautta tuotu kapitalismin kritiikki. Niissä Roope tuon tuosta kamppailee pienyrittäjiä vastaan, kuten esimerkiksi tarinassa Itsepintainen vastustaja (1971) Riitta Hanhen kenkäyrityksen kanssa, tai sitten Roope tekee eriskummallisia matkoja maailman ääriin hankkiakseen luonnonvaroja ja rikkauksia välittämättä aiheuttamistaan vahingoista. Hän epäonnistuu usein juuri itsekkyytensä ja ahneudensa vuoksi. Toisaalta hänet palkitaan silloin, kun hän tekee oikein. Sitä tapahtuu harvemmin.

1 ICD-10-tautiluokitus, F25.0

https://it.wikipedia.org/wiki/Rodolfo_Cimino


Roope näkee punaista -kirjan tarinat:

  • Roope-setä ja miljardibiljardi (Zio Paperone e il biliardo da un miliardo, I TL 604-A) K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Giulio Chierchini, 1967
  • Roope-sedän lentävä lautanen (Zio Paperone e il richiamo turistico, I TL 583-A) K: Pier Carpi, P: Giulio Chierchini, 1967
  • Roope-setä ja APP-pilleri (Zio Paperone e la pillola Pit, I TL 586-B) K: Pier Carpi, P: Giulio Chierchini, 1967
  • Roope-setä ja salaperäinen vainoaja (Zio Paperone e il mistero di "Persecutor", I TL 605-A), K: Rodolfo Cimino, P: Luciano Gatto, 1967
  • Karhukoplan huima juoni (Zio Paperone e il segreto della segretaria, I TL 584-B) K: Osvaldo Pavese, P: Giuseppe Perego, 1967
  • Roope-setä ja Säästäväisten miljardimiesten kansainvälinen kilpailu (Paperino e i candidati al CIAO, I TL 615-AP), K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1967.

Kirjan sisällyluettelon tarinoiden nimet poikkeavat hieman tarinoiden otsikoista.


lauantai 3. lokakuuta 2020

Arvoituksellinen tahdonkukka

Tahdonkukka, joka toteuttaa toiveita! Kaikki mitä haluat on sinun kun syöt tahdonkukkaa, joka on... voikukka! Kyllä, Aku Ankan taskukirjojen tarinat ovat usein melko mielikuvituksellisia, mutta tämä erityisen höperö... vaan katsotaanpas tarkemmin.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Ota rennosti, Aku
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1972
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK

Roope kuulee puhuttavan tahdonkukasta, joka toteuttaa kaikki toiveet. Tahtoisin niin paljon: tuhat oljylähdettä, pari kolme timanttikaivosta lisää ja... Roope huokailee. Mutta hän tietää: Ikävä kyllä ei sitä ole olemassa. Hän päättää silti selvittää asian kaikkien alojen asiantuntijan Taavi Ankan pakeilla.

Tässä Marja Kelon suomentamassa kirjassa Taavi on käännetty erheellisesti Pekko Ankkalaksi. Mutta Taavi tietää kyllä. Sellainen kukka on kuin onkin olemassa. Ja se on voikukka! Aivan tavallinen voikukka, mutta sellainen, joka kasvaa kuninkaan puutarhassa ja maassa jota ei ole. 

Mielikuvituksen maassa asui kuningas Migio, jonka puutarhassa tahdonkukka kasvoi. Keväällä kuningas söi sitä salaattina. Se oli erittäin maukasta. Sen jälkeen kaikki hänen toiveensa toteutuivat.

Kuulostaa vanhalta tarulta, sadulta tai myytiltä. Joitakin toiveita toteuttavia kasveja vanhoista myyteistä löytyykin. Mutta tahdonkukkaa?

Hindu-mytologiassa tunnetaan toiveita täyttävä Brahma Kamal -kukka. Se on lootus, tieteelliseltä nimeltään Saussurea obvallata. Tämä kasvi kukkii ainoastaan parin tunnin ajan kerran vuodessa. Tarinan mukaan onnellinen on se, joka näkee sen kukkivan, sillä silloin kaikki hänen toiveensa toteutuvat.

Mutta se ei tietenkään ole tarinassa nähty tuikitavallinen voikukka eli Taraxacum officinalis. Vaan ilman myyttisiä voimia ei sekään ole. Kreikkalaisen taruston sankari Theseus nautti voikukkia kuukauden ajan voimistaakseen itseään ennen taistelua Minotauros-hirviön kanssa.

Kuningas Migion valtakunta, Mielikuvituksen maa, näyttäisi kenties sijaitsevan jossakin Intian vuoristoisella seudulla, siis hindulaisuuden ydinalueella. Siinä mielessä tietty yhteys Brahma Kamalin suuntaan on mahdollinen. (Taavi tarinassa puhuu toki Vähästä-Aasiasta, eli Anatolian niemimaasta).

Mutta loppujen lopuksi tarinan taustalta löytyy aivan yksinkertaisesti vain italian kielen sanonta l'erba voglio non cresce nemmeno nel giardino del re. Suomeksi suurinpiirtein, "tahdon kukan (kasvin) jollaista ei kasva edes kuninkaan puutarhassa". Periaatteessa siis on kysymys siitä että "aina ei saa mitä haluaa".

Sanonnan taustalla lienee vanha satu kuninkaasta joka aina huusi "tahdon, tahdon! Haluan!" Hän ei koskaan pyytänyt. Siinä vanha kuningas näkee metsässä kauniin kukan, johon mielistyy. Hän ei ole koskaan nähnyt sellaista ja haluaa sen ikkunansa alle. Hän pistää puutarhurinsa istuttamaan kasvin, mutta se ei menesty. "Mutta minä tahdon keltaisia kukkia, minä tahdon!" huusi kuningas. 

Tarinaa on kerrottu lapsille, jotka haluavat mahdottomia. Kuten nyt sellaista, mitä kuningaskaan ei voi saada. Siitä syystä tarinan alussa nähdään kiukutteleva lapsi, joka tahtoo jäätelöä, kaikkia makuja. Ja äiti, joka vastaa lapselleen: "Ei auta, Perttu! Tahdonkukka kasvaa kuninkaan tarhassa."

Yksi tarinan muunnelmista löytyy italialaisen fyysikon (ei Taavin) Giorgio Parisin kotisivuilta (italiaksi).

Mutta miten toiveet liittyvät voikukkiin? Vanhastaan lapsille on joissakin Euroopan maissa kerrottu, että mikäli onnistuu puhaltamaan yhdellä kertaa kaikki haituvat voikukasta, saa esittää yhden toiveen.

Ota rennosti, Aku -kirjan tarinat:

  • Roope-setä ja tahdonkukka (Zio Paperone e la voglia dell'erba voglio, I TL 460-D), K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Giulio Chierchini, 1964.
  • Aku ja aikuisten koulu (Paperino e la scuola per adulti, I TL 495) P: Luciano Gatto, 1965.
  • Roope-setä ja horoskoopit (Zio Paperone e la ridda degli oroscopi, I TL 477-B) P: Luciano Gatto
  • Aku ja valheenpaljastuskone (Paperino e la macchina della verit, I TL 493-B) P: Giulio Chierchini, 1965.
  • Roope-setä ja musta kulta (Zio Paperone e l'aurum nigrum, I TL 476-A) K: Rodolfo Cimino, P: Romano Scarpa, 1965.
  • Aku ja vihreät villit (Paperino e i selvaggi verdi, I TL 491-A) K & P: Luciano Bottaro, 1965.
  • Aku ja harvinaiset mineraalit (Paperino e l'affare delle terre rare, I TL 504-B) K: Osvaldo Pavese, P: Giovan Battista Carpi, 1965.

perjantai 2. lokakuuta 2020

Prinssi vai Amerikan keisari?

Kuka tuli ensiksi Amerikan mantereelle? Onko tällaisella ensimmäisyydellä jotain painoarvoa, jonka turvin voisi kiistatta julistautua Amerikan tai sen osan hallitsijaksi tai omistajaksi? Entä jos löytää dokumentin tai artefaktin, jolla omistusoikeus voidaan todistaa?

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.


Aku ja Amerikan keisari
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK

Kävin läpi tämän kahdeksannen taskukirjan kirjallisuusparodioita hyvinkin yksityiskohtaisesti jo kymmenen vuotta sitten Kvaakin taskarikolumnissa. Näin käsiteltäväksi jää kirjan ainoa tarina, joka ei perustu mihinkään klassikkoromaaniin. Se on myös taskarin nimikkotarina.

Se viittaa vanhaan walesilaiseen legendaan Walesin prinssi Madocista, joka olisi matkustanut vuoden 1170 tienoilla Amerikkaan, yli kolme vuosisataa ennen Kolumbusta.

Aku ja Roope saavat kuulla professori Turhantarkkasesta, joka väittämänsä mukaan voi todistaa Madocin todella käyneen Amerikassa. Prinssi olisi jättänyt walesin kielellä painetun kirjan erääseen luolaan Missourin hämärävuorilla. Kirjan avulla Madocin jälkeläiset voisivat vaatia Amerikan hallintaoikeuksia itselleen.

Koska professori Turhantarkkanen väittää "madocin" tarkoittavan walesin kielellä "ankkaa", uskovat Aku ja Roope muitta mutkitta olevansa prinssin perillisiä. Näin he olisivat siten myös koko mantereen omistajia. Olisiko tarinan käsikirjoittanut Guido Martina yhdistänyt mielessään Madocin ja McDuckin?

Aku ja Roope-setä lähtevät matkaan etsimään luolaan kätkettyä Madocin kirjaa. Tarina tuo tietenkin mieleen paitsi Barksin tarinan kultaisesta kypärästä, myös Don Rosan kertomuksen Kolumbuksen kadonneista kartoista. Samaa sukua on myös Mikki-tarina Kalidornian keisarin valtakirjan kahdesta puolikkaasta ensimmäisessä Aku Ankan taskukirjassa.

Aku ja Roope eivät tietenkään lähde matkaan yhteisymmärryksessä. Guido Martinalle ominaiseen tyyliin Ankan perhe eripuraista joukkoa ja Roope on valmis jättämään Akun merenalaiseen kultasäiliöönsä ehtiäkseen ensin Madocin luolaan. Ankanpojat puolestaan suhtautuvat näihin aikuisten touhuihin erityisen skeptisellä asenteella. Aikuiset eivät kuitenkaan suostu kuuntelemaan mitään vastaväitteitä.

Aikuisia viisaammat Tupu, Hupu ja Lupu pitävät koko juttua hölynpölynä, mutta eivät suoralta kädeltä osaa perustella miksi. Erityisen outoa tässä oli, etteivät pojat konsultoi kaikkitietävää Sudenpentujen käsikirjaansa vaan odottavat kirjaston avautumista löytääkseen vahvistuksen epäilyksilleen.

"Lingua gallese" on kymrin kieli.
Väite Madocin retken todenperäisyydestä on 1500-luvun englantilaisten historiankirjoittajien perua. Tällä tietenkin perusteltiin laillisen omistusoikeuden Pohjois-Amerikkaan kuuluneen jo vanhastaan Britannian kuningaskunnalle.

Siinä missä Barksin viikinkikypärän todistusvoima ja Mikki-tarinan Hurja-Mikin omistuskirja olivat todellisuutta, pitää Guido Martina prinssi Madocin retkeä puhtaana engelsmannien lööperinä. No, sekä Martina, että Kolumbus ovat molemmat italialaisia. 

Onkohan pyhän Brendanin väitetystä Amerikanmatkasta tehty ankkasarjakuvaa?

PS: Arvasitte kai jo, että Tupu, Hupu ja Lupu todistivat Turhantarkkasen teoriat hölynpölyksi sillä, että vuonna 1170 ei Madocilla ei voinut olla walesin kielellä painettua kirjaa, koskapa kirjapainotaito keksittiin vasta 1450.

Aku ja Amerikan keisari -kirjan tarinat:

  • Aku Suurisuu (Paperin Fracassa, I TL 584-A) K: Guido Martina, P: Romano Scarpa, 1967
  • Aku de Ankkarac (Paperin de Paperac, I TL 600-A) K Gian Giacomo Dalmasso, P: Luciano Bottaro, 1967
  • Aku venetsian leipuri (Paperino fornaretto di Venezia, I TL 428-A) K: Osvaldo Pavese, P: Giovan Battista Carpi, 1964
  • Vapautettu Ankkalinna (Paperopoli liberata, I TL 598-A) K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1967
  • Aku ja Amerikan keisari (Paperino e l'imperato degli Stati Uniti, I TL 601-A) K: Guido Martina, P: Pier Lorenzo De Vita, 1967

torstai 13. elokuuta 2020

Pojat ovat poikia ja naiset naisia

Mikä tekee Mikki Hiiren kesästä kuuman? Kuumat ja kipakat naiset! Minnillä on ärsyttävä taito tehdä Mikin olo tukalaksi, ja muutenkin naisista tuntuu olevan pelkkää harmia. Vaan entäpä jos heitä on peräti kaksi samassa tarinassa ja molemmat Mikkiin tulenpalavasti ihastuneita?

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.
 
Mikki Hiiren kuuma kesä
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK


Tarkastelun alla oleva Parakan tähti ei ole kirjan tarinoista millään tasolla paras. Mielenkiintoisinta siinä on sen jokseenkin hämmentävä tapa käsitellä klassisia dikotomioita, eli sellaisia dualistisia kaksinapaisia käsitteitä kuten järki-tunne, maskuliini-feminiini ja aikuinen-lapsi. Taustalla väijyy myös vanha ajatus sukupuolten välisestä ”taistelusta”. Tiedättehän, miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta -tapainen ajattelu.

Tarinan alussa nähdään miten Mikki, Minni ja Hessu viettävät aikaa syrjäisellä, askeettisesti varustetulla kesämökillä. Tässä vaiheessa Minni on tarinan järkevä aikuinen, ja hänen vastuullaan on mökin toimintojen ylläpito. Mikki ja Hessu vetävät lonkkaa ja ”leikkivät”. ”Te lepäätte! Ja minä raadan aamusta iltaan!” Minni valittaa.

Mikki ja Hessu odottavat kuumeisina jotain. He ovat tilanneet mökille ”avaruusraketin pystytystarvikkeet”. Ja lopultakin ne saapuvat. Hikisenä pyöräänsä polkeva Posti-Kusti saa vaivoin kuljetettua perille ison laatikon, jossa ne ovat. Mikki ja Hessu haluavat lapsenomaisen innostuksen vallassa ryhtyä välittömästi raketin kokoamispuuhiin.

Mutta äidillisesti käyttäytyvä Minni toppuuttelee vihaisena heidän innostustaan ja kohtelee Mikkiä ja Hessua kuin lapsia. Hän komentaa poikia kuin kurittomia kakaroita. Kotityöt on tehtävä alta pois ennen huvituksia. On siivottava mökki, pilkottava polttopuut, kannettava vedet, tiskattava. Vasta sitten Minni antaa luvan leikkiä raketin kanssa. ”Menkää nyt rakentamaan rakettia, pojat.”

Mikki ja Hessu ovat lapsen asemassa, vaikka huipputeknologisen avaruusraketin parissa työskennellessään he ovat myös järjen edustajia. Perinteisen vanhakantaisesti maskuliinisuus on yleensä saanut edustaa rationaalista järkeä ja aikuisuutta – nainen puolestaan feminiinistä tunnetta, lapsellista ailahtelevaisuutta. La donna è mobile.

Minni komentaa pojat välillä syömään, kuin äiti lapsiaan. Kun Minni infantilisoi tarinan miehet, pysyy heidän välinen suhteensa holhoavana äiti–lapsi-suhteena. Tällöin heidän välilleen ei voi syntyä kiusallista eroottista sukupuolista jännitettä. Mutta ei myöskään kahden aikuisen järkevää suhdetta.

Maternaalisen dominoiva Minni häiritsee Mikin ja Hessun ”leikkimistä”. Pojat eivät haluaisi olla äidillisen kurin ja tarkkailun alla ja yrittävät suostutella tämän lähtemään matkalle. Mikin ja Minnin välille tulee ankara riita, jonka päätteeksi Mikki ”karkaa kotoa” kuin pikkulapsi. Hän on poissa koko yön.

Mikki ja Hessu ovat kuin aikuisiän kynnyksellä olevia teinejä, joita vanhempien asettamat rajoitukset ja holhous raivostuttavat. Raketin rakentaminen kertoo siitä, että he ponnistelevat kohti aikuisuutta. Minnin aiheuttama symbolinen emaskulaatio kuitenkin lannistuttaa heitä siinä määrin, että Mikki haluaa raivata Minnin pois tieltään. Sikari on joskus pelkkä sikari ja raketti pelkkä raketti, mutta holy Freud nyt sentään!

Mikki on liimannut seuraavan aamun lehteen valokuvan, jossa hän tanssittaa vierasta kaunotarta, Florderosaa. Hän on eteläamerikkalaisen pikkuvaltion Parakan diktaattorin kaunis tytär. Minni näkee kuvan ja raivostuu. ”Hän on tavannut taas Florderosan, ’Parakan tähden’!” Tulistunut Minni lähtee heti lentokentälle ja kohti Parakaa. Mikin vastuuton juoni onnistuu.

Jos Minni on perinteinen amerikkalaisen huumorisarjakuvan topakka vaimo, niin Florderosa edustaa kliseistä kuvaa tulisesta latinalaisamerikkalaisesta naisesta. Hän on täysin ennakoimattomasti tunteittensa vallassa toimiva ja piloille hemmoteltu diktaattorin tytär. Mutta nyt on Minnikin menettänyt aikuismaisen tunteittensa hallinnan ja hyökkää Florderosan kimppuun kuin kotka.

Minni joutuu teostaan tietysti vankilaan. Diktaattorin tytärtä ei kohdella miten vain. ”Parakan valtionpäämiehen tyttären päälle karkauksesta ja pahoinpitelystä teidät tuomitaan kahdeksi vuodeksi vankilaan.” Mikki ja Hessu kuulevat asiasta radiosta ja ymmärtävät että heidän on riennettävä pelastamaan Minni. Raketin kokka suunnataan kohti Parakaa.

Mikäli tarinan mielikuvitusvaltio Paraka viittaa reaalimaailman eteläamerikkalaiseen Paraguayihin, on Mikillä ollut yhteyksiä arveluttavaan diktaattoriin. Paraguayn johtaja, kenraali Alfredo Stroessner, hallitsi maata itsevaltaisesti poikkeuslakien avulla vuosina 1954–1989. Tarina on valmistunut 1966.

Parakan diktaattoria ei kuitenkaan näy missään. Poissaoleva isän vuoksi aikuinen tytär on jäänyt ailahtelevan teinitytön tasolle. Florderosan rakkaus tai ihastus on silti sensuaalisempaa, romanttisempaa ja jopa seksuaalisempaa kuin Minnin Mikkiä kohtaan osoittamat tunteet. Silti Mikki ei hyväksy lihallisen Florderosan lähentelyjä, vaan haluaa kaikesta huolimatta palata Minnin huomaan. Ikään kuin hän haluaisi palata takaisin lapsenomaiseen, turvallisen infantiiliseen ja aseksuaaliseen olotilaansa.

Minni pelastetaan vankilasta ja raketilla päästään pakenemaan diktaattorin poliisiarmeijaa. Florderosa on kuitenkin tunkeutunut raketin sisään salamatkustajaksi. Ylitsekäyvän vuolaasti vollottava diktaattorin tytär ymmärtää nyt, ettei Mikki halua hänen rakkauttaan. Tästä naisesta päästään kätevästi eroon heittoistuimen avulla!

Kotona palataan taas normaaliin päiväjärjestykseen. Nappulat on asetettu asetelmaan ”Vihtori ja Klaara”, aiemman ”Pekka ja Pätkä, sekä Justiina” -kolmion sijaan. Minni on pamauttanut kurinpalautuksen nimissä Mikin silmän mustaksi. Raketti pönöttää kuitenkin pihalla, mutta toimettomana.


PS: Rakettiharrastus, eli pienten amatöörivoimin tehtävä rakettien rakentelu oli yllättävän suosittu harrastus ainakin Yhdysvalloissa 1950 ja -60 -luvuilla. Kapteeni Bertrand R. Brinleyn vuonna 1960 ilmestynyt Rocket Manual For Amateurs oli jonkinlainen myyntimenestys. Kirja tarjosi yksityiskohtaiset ohjeet suunnittelusta laukaisuun. Ei näiden rakettien kyytiin kuitenkaan mahtunut, kuten Mikin ja Hessun valmistamaan yksilöön.


------

Mikki Hiiren kuuma kesä -kirjan tarinat:

  • Mikki ja ankara vilustuminen (Topolino e il raffreddore potente, I TL 535-B) K: Ennio Missaglia, P: Luciano Bottaro, 1966
  • Mikki ja Parakan tähti (Topolino e la stella di Paracà, I TL 537-B) K Ennio Missaglia, P: Massimo De Vita, 1966
  • Mikki ja viikinkiretki (Topolino e la spedizione vichinga, I TL 501-C) K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Luciano Capitanio, 1965
  • Mikki saippuakaupungissa (Topolino e la città insaponata, I TL 467-C) K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Giulio Chierchini, 1964
  • Mikki ja setelinpuolikas (Topolino e la banconota tagliata, I TL 462-C) K: ?, P: Giuseppe Perego, 1964
  • Mihail Hiiroff, tsaarin kuriiri (Topolino corriere dello Zar, I TL 553-AP) K: Gian Giacomo Dalmasso, P: Giovan Battista Carpi, 1966

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Kun ikuinen nykyhetki murtui

Roope muistelee kullankaivuuaikojaan. Tavanomaista. Aku muistaa kahdekymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Todella erikoista. Miksi? Aku Ankan taskukirjan numerossa 6 palataan aiemmin nähtyyn menneisyyteen. ”Tavallinen” on Ankkalinnassa niin harvinaista, että se hätkäyttää.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Aku Baba ja viisi rosvoa
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Disney-sarjakuvat ovat perinteisesti tietyllä tavalla ”historiattomia”, ja tarinoissa eletään ikuista nykyhetkeä. Hahmot eivät vanhene eivätkä kasva, sillä tilanne on pysyvästi staattinen. Tupu, Hupu ja Lupu saavat ikuisesti olla pikkulapsia. Aika kulkee eteenpäin aina yhden tarinan ajan, palautuakseen seuraavanssa seikkailussa taas samaan pisteeseen. Mikään ei ole muuttunut.

Hahmot muistavat puheissaan asioita korkeintaan muutaman viikon, kuukauden tai vuoden päähän. Ankanpojat voivat esimerkiksi ajatella, että viimekin vuonna Aku-sedälle kävi huonosti, mutta ensi vuonna hän osaa varmasti jo varautua. Seuraava tarina kuitenkin alkaa jälleen samasta nykyhetkestä.

Tarinoissa on erikseen historiallinen menneisyys, joka ei yleensä ole suorassa kosketuksessa hahmoihin. Se ei ole heidän omaa menneisyyttään, vaan jotain erityisen kaukaista. Disney-sarjakuvien hahmoista ainoastaan Roope Ankalla oli jo alkuaan oma historia, josta Carl Barks kertoi tarinoissaan. Näytetään, miten Roope oli ollut lapsi ja nuori - sitten kello pysähtyi.

Hahmot eivät oikeastaan koskaan muistelleet aikaisempia seikkailujaan – sitä tapahtui kunnolla vasta Don Rosan 1990-luvulla tekemissä tarinoissa. Ennen sitä tällainen "muistaminen" oli erittäin harvinaista. Kun sitä sitten tapahtui, se tuntui oudolta ja epätodelliselta.

Luciano Bottaron vuonna 1961 piirtämässä ja kirjoittamassa tarinassa Aku Ankka ja rauhanpiippu hahmot muistelevat kahden vuosikymmenen takaisia tapahtumia. Sangen epätyypillisesti tarina ylittää myös hiiri- ja ankka-universumien rajat, jotka oli sementoitu paikoilleen jo 1930-luvun lopulla.

Tarinassa esiintyy vanhasta Floyd Gottfredsonin sarjakuvasta Putkimieskopla (1938) peräisin oleva hahmo Joe Piper (Helmeri Piippu, suomennettuna tässä nimellä Jooseppi Toope). Tarinassa putkiasentajina toiminut entinen näyttelijäseurue oli ryhtynyt varastelemaan. Mikki pisti touhulle stopin ja porukka joutui vankilaan.

Aku palauttaa menneitä mieleensä: ”Olin kovin nuori heidän joutuessaan vankilaan. Sen ajan lehdet eivät juuri... muistan heidät Mikin kertomuksesta”. Puolentoista sivun takaumassa lainataan Gottfredsonin tarinaa, paikoin ruutuja suoraan kopioiden. Millään muulla tavalla ei Mikki tässä tarinassa esiinnykään.

Tavanomaisempi takauma oli sarjassa pari sivua aiemmin nähty Roopen muistelo kullankaivuuajoiltaan. Nehän olivat tuttuja jo Barksin 1950-luvulla tekemistä tarinoista. Epätyypillisempää on muistella aiemmin ilmestyneitä tarinoita.

Aku Ankka ja rauhanpiippu on jäänyt mieleen myös siihen kohdistuneen erikoisen sensuurin vuoksi. Saksalaiset toimittivat taskukirjojen materiaalin pohjois-Euroopan maissa julkaistavaksi. Niinpä Tanskaan, Ruotsiin, Norjaan ja Suomeen saapuivat Lustiges Taschenbuchin toimittajien näpelöimät sarjakuvat.

Saksalaiset eivät pitäneet ammuskelusta ja muusta väkivallasta, joten muun muassa oven läpi lentävät luodit vaihdettiin vesisuihkuksi. Sarjojen kääntäjällä Marja Kelolla on ilmeisesti silti ollut käytössään italiankielinen alkuteos, koska kuplissa kuitenkin puhutaan luodeista. Kirjasta on tehty kuudes painos vuonna 2015, mutta edelleen vain veden suihkutessa puhutaan luodeista.

Roopen vanhassa muistelukohtauksessa kovilla päin pläsiä ammuskelu oli sensoreille jostain syystä kuitenkin ihan OK. Sensuuri toimii usein mysteerisiä polkuja tallaten.

Aku Baba ja viisi rosvoa -kirjan tarinat:

  • Aku Baba (Paperin Baba', I TL 273-A) K: Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro, 1961
  • Roopen kaksoisolento (L'antipaperone, I TL 295-B) K: Roberto Catalano, P: Luciano Gatto, 1961
  • Aku Ankka ja rauhanpiippu (Paperino e il calumet della pace, I TL 290-A) K: Carlo Chendi, Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro, 1961
  • Maailman ympäri kahdeksassa päivässä (Paperino e il giro del mondo in otto giorni, I TL 309-B) K: Carlo Chendi P: Giovan Battista Carpi, 1961


sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Mikki ja Hessu pimeyden ytimessä


Keväällä 1971 lehtipisteisiin ja kirjakauppoihin ilmestyi Aku Ankan taskukirjan viides numero, Mikki ja Hessu timanttien jäljillä. Sitä pidetään yhtenä parhaimmista, tai ainakin erikoisimmista taskareista. Sen hurjat ja oudot tarinat ovat jääneet monien muistiin kummittelemaan. Niistä voisi poimia käsittelyyn aivan minkä tahansa, mutta vain yksi on valittava.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Mikki ja Hessu timanttien jäljillä
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971¹
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Koko kirja, lähes kaikki sen tarinat huokuvat jotain häiritsevää ja hankalasti määriteltävää tunnelmaa. Se on sellaista, joka saa lukijansa tuntemaan olonsa jotenkin oudoksi, paikoin jopa tukalaksi.

Ensimmäisessä tarinassa merkillinen taikasormus hämärtää päähenkilöiden identiteettejä, kun Hessusta tulee Mikki ja Mikistä Hessu. Hessun muuttuminen naiseksi tuo mukaan vielä annoksen gender swappia.

Toisessa tarinassa on 1800-luvun alun kauhuromantiikalle ominaisia haikeansävyisiä tunnelmia. Lumotun Hopealähteen hauras neito tuo mieleen viktoriaanisen ajan surumieliset aavetarinat.

Kirjan keskimmäinen tarinakokonaisuus on amerikkalaista alkuperää, mutta Hessun esi-isistä kertovat pätkät eivät ole nekään sitä kaikkein tavanomaisinta Hessu-sarjakuvaa.²

Kaikista häiritsevistä seikkailuista ehkä häiritsevimpänä pomppaa esille todella hurja Matamorojen timantit. Se on Disney-sarjakuvaksi yllättävän tummasävyinen, jopa hieman pelottava mysteeritarina. Disneylle erittäin epätavallisesti tarinaa sävyttää lähes koko ajan taustalla väijyvä kuoleman uhka. Lisäksi se on monin paikoin vanhakantaisen rasistinen ja asenteiltaan kolonialistinen.

Heti alkuun Hessu saa vihapostia kirjeessä, jossa hänet uhataan kuristaa. Käy ilmi, että kirje on seilannut postissa yli neljä vuosikymmentä ja se oli tarkoitettu Hessun sedälle Hessu Ketulle (Pippo il Dritto). Lähettäjä on salaperäinen Joe Pelata. Mikki ja Hessu etsivät tämän vanhan miehen käsiinsä.
Paljastuu, että Hessu Kettu ja Joe Pelata olivat olleet vuonna 1926 kaivamassa timantteja "mustimmassa Afrikassa".  Sitten kun he olivat aikeissa jo palata timanttiaarteen kanssa kotiin, joutuivat he villien matamorojen väijytykseen.

Pahassa tilanteessa ajautuivat he toisistaan erilleen ja nipin napin pelastunut Joe Pelata oli sen jälkeen siinä uskossa, että Hessun setä kuoli alkuasukkaiden kynsissä. Saatuaan myöhemmin tietää tämän sittenkin selvinneen hengissä alkoi Pelata uskoa, että Hessu Kettu on pettänyt hänet ja vienyt timantit.

Mikki ja Hessu lähtevät Afrikkaan etsimään kadonneita timantteja, voidakseen palauttaa Hessun sedän maineen. He matkaavat kohti ”mustan Afrikan mustaa ydintä” (cuore nero dell'africa nera). Afrikka on näissä tarinoissa aina epämääräinen monoliittinen kokonaisuus. On vain ”Afrikka”, myyttinen ja pelottava tuntematon, jossa ei ole sävyjä eikä vaihtelua. Koko valtava Saharan alapuolinen Afrikka on yhtä ja samaa koloniaalisen seikkailun temmellyskenttää, viidakoita, kultakaivoksia, timantteja, villejä heimoja ja salaisia laaksoja.

Näyttämö on tuttu H. Rider Haggardin (1856–1925) ja kumppaneiden vanhoista seikkailukirjoista ja niiden elo- ja sarjakuvallisista jälkeläisistä, joihin tämä Matamorojen timantit eittämättä lukeutuu. 

Mikki ja Hessu saapuvat tarkemmin määrittelemättömään Afrikan osaan, ”Africa Neraan”, ja sen syrjäiseen, takapajuiseen Valkokylään (Villa Bianca). Tarinan keskiössä olevat timantit vievät ajatukset hakematta Etelä-Afrikkaan, jonka 1870-luvulla löydetyt timanttiesiintymät ovat maailmankuuluja. 

Valkokylä on selvästi jonkin siirtomaahallinnon syrjäinen etuvartio. Kylässä on kaivosyhdistyksen toimisto ja poliisilaitos (eikä paljon muuta). Etelä-Afrikkaan viittaa selvästi myös Valkokylän šeriffin hollantilaiselta kalskahtava nimi Van. 
Suomennoksesta
poistettu sivu.

Pieneksi kolonialismin kritiikiksi voinee kai tulkita sen, miten Valkokylän šeriffi toimii myös poliisipäällikkönä ja tuomarina. Näin lainsäädäntö-, toimeenpano-, ja tuomiovalta on yksissä käsissä, ilman ulkopuolista kontrollia, mikä ei ollut merentakaisissa siirtokunnissa aikoinaan mitenkään tavatonta.

Hurjat afrikkalaiset matamorot edustavat puolestaan äärimmäistä toiseutta. Lähes kokonaan inhimillisiä piirteitä vailla olevat villit ovat kuin suoraan hornan syvyyksistä manattuja demoneja. Pelottavien olentojen ainoa funktio on toimia vastuksena päähenkilöiden toiminnalle. 

Sensuroimaton ruutu.
Matamorot ovat kuin päälle vyöryvä luonnonvoima, jolle ei voi mitään. Heillä ei ole toiminnalleen minkäänlaista motivaatiota, heidän vain ikään kuin kuuluu hyökätä valkoisten kimppuun, sitoa heidät paaluun ja kiduttaa.

Varsinaisia "tavallisia" afrikkalaisia vilahtaa sivuosissa pelkkinä statisteina, siirtomaahallinnon nuokkuvana virkamiehenä ja poliiseina, jotka tuntuvat lähes yhtä verenhimoisilta kuin matamorotkin.

Kaiken lisäksi käy ilmi, että Hessu Kettu ja Joe Pelata ovat rikollisia ja timantit kaivosyhtiöltä varastettuja.³ Ja sen päälle Hessun setä paljastuu vielä järkensä valon tyystin menettäneeksi vanhukseksi.
Saksalaiset toimittajat
poistivat puukot. 

Kaikista häiritsevistä elementeistään huolimatta Guido Martinan kirjoittama Matamorojen timantit on taitavasti konstruoitu tarina. Mysteeriä keritään auki vähitellen, tarinan uhkaava tunnelma ja jännite säilyvät loppuun asti. Ristiriitaisin tuntein tarinaan palaa yhä uudelleen, sillä sen atmosfäärissä on kuitenkin jotain kiehtovaa.

¹ Kolofonisivun tiedoissa painovuodeksi on merkitty 1970, mutta kirjaa mainostettiin Aku Ankassa toukokuussa 1971.
² Kaikki perustuvat 1940-luvun lopun lyhytpiirrettyihin.
³ Erikoisesti tarinan nimi on Matamorojen timantit, vaikka jalokivet ovatkin siirtomaahallinnon kaivosyhtiön omaisuutta.

Mikki ja Hessu timanttien jäljillä -kirjan tarinat:

  • Hessu ja taikasormus (Topolino e l'anello di... I TL 188-BP) K: Guido Martina, P: Giulio Chierchini, 1958
  • Mikki Hiiri ja lumottu Hopealähde (Topolino e l'incantesimo di fonte argento, I TL 199-B) K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1958.
  • Hessu ja esi-isien seikkailut (The Goofy Adventure Story, W OS 857-01) K: Vic Lockman P: Tony Strobl, 1957.
  • Mikki Hiiri ja matamorojen timantit (Topolino e l'imperatore della luce, I TL 193-AP) K: Guido Martina, P: Giulio Chierchini, 1958.
  • Mikki ja taikakenkä (The Magic Shoe, YM 132) K: Bill Walsh, P: Floyd Gottfredson ja Bill Wright, 1953.

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Televisiomainontaa ja visailuja

Neljäs Aku Ankan taskukirja paukahti lehtipisteisiin joulukuussa 1970. Kirjan tarinakokoelma on jokseenkin keskinkertaisen tasapaksu, ja oikeastaan vain sen ensimmäinen tarina nousee kunnolla esille. Pähkähullu televisiosatiiri ansaitsee lähemmän tarkastelun.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Älä hermoile, Roope-setä
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1970
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Kirjan avaustarina Roope-setä ja TV:n salakatsoja alkaa kohtauksella, jossa Roope seuraa televisiostaan yhtiönsä omia mainoksia. Hän havahtuu siihen, että huomaa jonkun katsovan lähetystä ikkunan takaa. Pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa! Se ei Roopea juurikaan ihmetytä, mutta se, että joku katsoo hänen televisiotaan ilmaiseksi saa hänet raivoihinsa.

Outo salakatselija saapuu ikkunan taa aina, kun töllöttimestä tulee suosittu visailuohjelma. ”Rakennustaiteen kysymys: montako kerrosta on 30-kerroksisessa talossa?” – ”Höm, voitteko toistaa?”

Televisiomainoksia ja hölmöjä tietokilpailuja pilkkaava sarjakuva valmistui vuonna 1963, jolloin Italiassa ei ollut lainkaan kaupallisia televisiokanavia. Maassa oli tuolloin ainoastaan Italian kansallisen yleisradioyhtiön Radio Audizioni Italianen (RAI) kaksi kanavaa. RAI 1 oli aloittanut säännölliset lähetykset vuonna 1954 ja RAI 2 pystytettiin vuonna 1961.

Televisiomainonnan suhteen oli Italian lainsäädännössä hyvin tiukat säännöt ja rajoitukset. RAI salli kaupallisten mainosten esittämisen vuosina 1957–1977 ainoastaan yhden ohjelman, Carosellon yhteydessä.¹ Italian tilanne muistutti siis aika lailla saman ajan Suomen televisiotilannetta, tuolloinhan Suomen Yleisradio vuokrasi ohjelmatilaa omilta kanaviltaan kaupalliselle toimijalle, eli Oy Mainos-TV-Reklam Ab -yhtiölle.

Mainonta televisiossa oli 1960-luvun Italiassa siis lähes olematonta. Silti tässä sarjakuvassa pilaillaan tv-mainosten ja muun töllöttimen viihdehömpän kustannuksella siihen malliin, kuin sitä olisi ollut kiusaksi asti. Voi olla, että Luciano Bottaro on saanut innoitusta sarjalleen sellaisista Carl Barksin tarinoista kuten Puhuva koira, jossa piikiteltiin amerikkalaisen television tyhmiä tietokilpailuja. Ja Ankkalinnahan on Yhdysvalloissa italialaisenkin lukijan mielestä.

Tarinassa Roope pyytää Pelle Pelotonta keksimään keinon, jolla salakatselija voidaan pyydystää. Salaperäiseksi piilotöllöttelijäksi paljastuu noita-akka Hekla Velho. Mummu on ihastunut visailuohjelman juontajaan ja haluaa tämän vuoksi katsoa ohjelman kaikki jaksot.

Alkuperäistä italialaista tarinaa näkemättä on vaikea sanoa viitataanko ohjelman juontajalla tässä johonkuhun oikeaan italialaiseen henkilöön. Joka tapauksessa Italian suosituin visailuohjelma 1950–60-luvulla oli sikäläinen Tupla tai kuitti -ohjelma ”Lascia o Raddoppia?” Sen italialais-amerikkalainen vetäjä Mike Bongiorno oli vuosikausien ajan huippusuosittu julkkis.

Roope lupaa noidalle ilmaisen televisiolaitteen, mikäli tämä onnistuu saamaan itsensä tavalla tai toisella kuvaruutuun. Turhaan Hekla yrittää päästä taika-shown vieraaksi, sillä hänen temppunsa ei vakuuta television taika-asiantuntijaa ja niinpä noita potkaistaan ulos studioilta. Heklan on turvauduttava noituuteen ja hän siirtää itsensä televisioantennin kautta suoraan lähetykseen. Samalla hän pilaa Roopen sähköhammasharjamainoksen. Niin, tuohon aikaan mainoksetkin lähetettiin usein suorina eetteriin.

Hekla saa televisionsa, mutta huolimattomuuttaan allekirjoittaa paperin, jonka mukaan hänen on myytävä kaksi miljardia sähköhammasharjaa, jotta pieleen mennyt tv-mainos tulisi korvatuksi. Patriarkaatin harjoittama konsumeristinen kapitalismi löi vanhan ajan matriarkaalisen noituuden yksi nolla! Onneton noita joutuu myymään sähköhammasharjoja kadulla.

1 Simona de Iulio, Carlo Vinti. The Americanization of Italian Advertising during the 1950s and the 1960s: Mediations, Conflicts and Appropriations. 13th Biennial Conference on Historical Analysis & Research in Marketing (CHARM), May 2007, Durham, United States. ffsic_01697020f  (PDF)


Älä hermoile, Roope-setä -kirjan tarinat:


  • Roope-setä ja TV:n salakatsoja (Zio Paperone e il telescrocco, I TL  397-A) K: Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro
  • Milla Magia ja Roopen miljoonat (Zio Paperone e la duplice alleanza, I TL 380-B), K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Luciano Gatto
  • Roope-setä Konkurssimaassa (Zio Paperone e la confisca dei beni, I TL 392-B) K: Rodolfo Cimino, P: Giorgio Bordini
  • Aku Ankka avaruusmatkalla (Paperino e il tandem spaziale, I TL 479-A)K: ? P: Luciano Gatto
  • Aku Ankka ennustajana (Paperino e le , I TL 426-C) K: ? P: Giulio Chierchini
  • Roope-setä ja kohtalokas perintö (Zio Paperone e la costosa eredità, I TL 375-A) K: Carlo Chendi, P: Luciano Bottaro
  • Aku Ankka höyryjyrärallissa (Paperino e il rally dei rulli, I TL 465-A) K: Osvaldo Pavese, P: Giorgio Bordini




keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Mikki ja viidakon pygmit

Kolmas Aku Ankan taskukirja ilmestyi syyskuussa 1970. Vaikka tässä numerossa on kaksikin tarinaa mestari Scarpalta, ei tämä kolmostaskari yllä kahden ensimmäisen tasolle. Jotta lässähdys tuntuisi kunnolla, tarkastellaan kirjan huonointa tarinaa, jossa on kuitenkin jotain mielenkiintoista.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Mikki ja viidakon vaarat
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1970
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Viidakon vaarat -nimisessä kirjassa on kaksi viidakkoseikkailua, joita voi pitää poliittisesti hieman epäkorrekteina. Kaikenlaisia vanhakantaisia kolonialistisia asenteita ja arvoja löytyy molemmista mutta olisitteko arvanneet, että toisesta voi löytää jopa yli 2000 vuotta vanhoja kuvitelmia afrikkalaisista!?

Mikki ja Hessu lähtevät tarinassa Hessu pelastaa kääpiöheimon perhostenmetsästysmatkalle Afrikkaan, Mikromaahan. Se on lehden matkailumainoksen mukaan vastakohtien maa, "Kääpiöitä ja jättiläisnorsuja".

Perillä he kohtaavat viidakossa pygmiheimon, joilla on päässään kuhmuja (tarinan alkukielinen nimi tarkoittaa suoraan käännettynä kuhmuisia pygmejä). Heidän kylänsä on joutunut vuosittain toistuvan vitsauksen kohteeksi. Kurjet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa ja hakanneet heidän kallonsa kuhmuja täyteen. Pygmit ovat joutuneet pakenemaan vuoriston luoliin.
Ensimmäinen painos yllä,
kolmas alla. Ladottu teksti
vaihdettiin tekstaukseen.

Antiikin kreikkalaiset maantieteilijät kuten Aristoteles, Plinius vanhempi ja Herodotos merkitsivät ammoin muistiin tarinoita kaukana Afrikassa asuvista pygmeistä, jotka taistelivat kurkia vastaan. Aristoteles kertoi Eläinopissaan (Historia animalium) kurkien muuttavan syksyisin "Skyytian tasangoilta Egyptin eteläpuoleisille suoalueille, mistä Niili saa alkunsa. Siellä niiden sanotaan joutuvan taisteluun pygmien kanssa, eikä se ole mitään tarua, sillä todellakin on olemassa kääpiökokoisten ihmisten rotu..."¹

Kreikkalaiset historioitsijat lienevät saaneet aiheen egyptiläisistä kansantarinoista. Joka tapauksessa tarinat olivat niin kiehtovia, että kreikkalaiset ja roomalaiset taiteilijat tekivät pygmien ja kurkien taistelukuvauksia ruukkuihin ja seinämaalauksiin. Myyttinen kuvasto säilyi pitkälle keskiajalle saakka. Italian niemimaalla se tupsahti näemmä Disney-sarjakuvaan vielä 1960-luvulla.

On kyllä totta, että Afrikan keskiosissa asuu pienikokoisia ihmisheimoja, mutta minkäänlaista todellisuuspohjaa ei kurkien ja pikkuihmisten välisillä yhteenotoilla näyttäisi olevan. Tarinoita pienikokoisista afrikkalaisista lienee kulkeutunut kreikkalaiseen kulttuuripiiriin Egyptin faaraon armeijassa muinoin palvelleilta palkkasotureilta.

Vaikka kirjan mainoksessa kysytäänkin "Miksi salaperäiset kurjet ahdistelevat kääpiöheimoa?", ei siihen tarinassa anneta vastausta. Ja vaikka Mikki vaikuttaakin keksineen jonkin nokkelan keinon kurkien karkottamiseen, ei hänellä sellaista ole. He vain hyökkäävät päätä pahkaa kylään ja yrittävät ajaa kurjet pois. Erittäin huonolla menestyksellä. Sitten Hessu keksii tahtomattaan ja vahingossa hölmön keinon ja tarina loppuu yhtäkkiä kuin seinään. Se siitä. Sitä ennen sivuja on tuhlattu turhanaikaiseen kohkaamiseen ja ponnettomaan tilannekomiikkaan.

1 Aristoteles: The History of Animals (n. 350 eaa), osa 8, luku 12.
Translated by D'Arcy Wentworth Thompson

Mikki ja viidakon vaarat -kirjan tarinat:


  • Mikki ja Altacrazin karkuri (Topolino e l'uomo di Altacraz, I TL 380-AP) K: Romano Scarpa, P: Romano Scarpa
  • Hessu ja hypnoosihyrrä (Topolino e il vortice ipnotico, I TL 452-A) K: Romano Scarpa, P: Romano Scarpa
  • Mikki ja viidakkokopla (Topolino e il ferragosto birmano, I TL 454-B) K: Gian Giacomo Dalmasso, P: Sergio Asteriti
  • Hessu pelastaa kääpiöheimon (Topolino e i pigmei bitorzoluti, I TL 402-B) K: Giorgio Bordini, P: Giorgio Bordini
  • Mikki ja kurpitsamaan kummitukset (Topolino e i fantasmi neri, I TL 466-B) K: Gian Giacomo Dalmasso, P: Giovan Battista Carpi
  • Mikki ja Vaalean punainen kameli (Topolino e il dromedario viola, I TL 387-B) K Abramo ja Gianpaolo Barosso, P Giuseppe Perego

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Ruritanialainen romanssi Juustomaassa

Aku Ankan taskukirjan kakkosnumero Aku Ankka ja Karhukopla ilmestyi kesällä 1970. Eri sarjoja yhteen sitovassa kehystarinassa Karhukopla kaappaa Akun hypnotisoidakseen hänet itämaisen kelmin Ali Hapullan¹ avustuksella. Tarkoituksena on, että transsitilaan saatu Aku paljastaisi keinon, jolla pääsee Roopen rahasäiliöön. Hypnoosissa Aku sitten kertoo konnille tarinoita menneistä seikkailuistaan.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.


Aku Ankka ja Karhukopla
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1970
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Tästä kakkostaskarista nousee esille tarina, joka on jonkinlainen ruritanialainen romanssi. Aku Ankka Juustomaan rahaministerinä sijoittuu ”pieneen valtioon suuren mantereen keskellä”, kuten suomennos sen ilmaisee. Mikä ihmeen ruritanialainen romanssi?

Nimi Ruritania tulee Anthony Hopen vuonna 1894 ilmestyneestä seikkailuromaanista Zendan vanki. Ruritania on kirjassa esiintyvä fiktiivinen keskieurooppalainen valtio jossakin Saksin ja Böömin suunnalla. Suosittu kirja sai kaksi jatko-osaa ja lukuisia jäljittelijöitä. Antoipa nimensäkin jonkin aikaa kukoistaneelle seikkailukirjallisuuden alalajille.

Itäinen Keski-Eurooppa oli pitkään pienten kuningas-, ruhtinas-, herttua- ja kreivikuntien sekä yksittäisten niin kutsuttujen valtakunnankaupunkien tilkkutäkki. Oli Brandenburgia, Etu- ja Taka-Pommeria, Böömiä (Bohemia), Määriä, Rothenburgia, Würtzburgia, Salzburgia, Baijeria ja paljon isoja ja pieniä sotia aina pitkälle 1800-luvulle asti. Rajat liikkuivat sotien ja liittolaisuuksien myötä tuon tuostakin, uusia pikkuruisia ruhtinaskuntia syntyi ja hävisi.

Vähintään yhtä monta fiktiivistä pikkuvaltiota syntyi täplittämään lukuisten romaanien kuvitteellista Euroopan karttaa. Graustarkia, Laurania, Ixania, Ruthenia... ”Ruritanialaisissa” tarinoissa on aina mukana poliittista juonittelua, salaliittoja, miekkataisteluja, romantiikkaa. Yleensä laillisen monarkin asema on tavalla tai toisella uhattuna ja sankarin, joka on usein englantilainen tai amerikkalainen, on palautettava järjestys ja monarkki takaisin valtaistuimelleen.

Disneyn sarjakuvissa Anthony Hopen romaanin suora perillinen on vuosina 1937–38 ilmestynyt Floyd Gottfredsonin Mikki-tarina Suurverolan varjokuningas (Monarch of Medioka). Hopen kirjassa englantilainen herrasmies joutuu keskelle Ruritanian poliittisia juonitteluja ja valtataisteluja, koska muistuttaa kuningas Rudolfia. Tismalleen samalla tavalla käy Mikille. Mikki pistää Suurverolan talouden ja poliittiset olot kuntoon astuttuaan hetkeksi oikean kuninkaan tilalle.

Carlo Chendin ja Giovan Battista Carpin tarinassa vuoristoisen pikku ruhtinaskunnan (principato) Juustomaan talous on kuralla, kaukana on mennyt kukoistus ja ennen niin rikas valtio on nyt rutiköyhä. Saadakseen asiat kuntoon Juustomaan johtajat etsivät rikasta ulkomaalaista miljoonikkoa, joka saattaisi tittelinkipeänä tarttua rahaministerin toimeen. He keksivät sanomalehdestä äveriään miljoonamiehen, Roope Ankan, joka ”omistaa lukemattomia kaivoksia, öljylähteitä ja tehtaita”. Varovaisena Roope kuitenkin lähettää paikalle sukulaispoikansa Akun suorittamaan alustavia tutkimuksia.

Ruhtinaskunnan nimi alkuteoksessa on Gruviera, mikä viittaa ranskalaiseen Gruyére-juustoon. Maan nimessä on myös viittaus italialaiseen versioon samasta juustosta, jota kutsutaan nimellä Groviera. Mikrovaltion hallitsija on muhkeilla preussilaisilla viiksillä itsensä koristanut ruhtinas Juuso II (Stanislao XXV).

Disney-sarjakuvissa on menty myöhemminkin tuon tuosta ”ruritanialaisiin” pikku valtioihin. Niissä on kuninkaalla aina vanha linna, vartiokaartilla miekat ja vanhanaikaiset torvikiväärit, ja elämä on yhä muutenkin kuin 1800-luvulla.

Gottfredsonin Monarch of the Medioka sai innoituksensa ennemmin Prisoner of Zendan leffaversiosta (1937), kuin Hopen alkuperäisestä kirjasta. Kirjalliset vaikutteet siirtyivät elokuvien kautta sarjakuviin, joissa ne ovat eläneet kaikkein pisimpään.² Vielä 1980-luvulla Mikki ja Hessu matkasivat Lichtenburgiin tarinassa Prinssi Rudolfin kruunu. Sinne heidät on kutsuttu suojelemaan kallisarvoista kruunajaiskruunua. Sen katoaminen tietäisi vallankumousta ja ilkeän arkkiherttua Wolfgangin valtaannousua. Perusasetelma on tuttu Hergén Ottokarin valtikasta (1938).

Juustomaan kehnon talouden syyksi paljastuu sen yksipuolinen tuotantorakenne. Se oli valmistanut tahkojuustoa vientiin. Juustoja vietiin melkein yksinomaan Ankkalinnaan. Vientitulot romahtivat, kun Ankkalinnassa (lue: Yhdysvalloissa) ryhdyttiin valmistamaan halpaa synteettistä juustoa. Ankkalinnalainen juusto valtasi maailmanmarkkinat ja pian Juustomaan juustontuotanto tyrehtyi kokonaan, koska maassa ei ollut enää varaa karjanrehuun.

Rahaministerinä Roope solmii Ankkalinnan ja Juustomaan välille rahakkaan karjanrehun myyntisopimuksen. Amerikkalainen miljonääri tekee ulkomaisen valtion kanssa miljoonakaupat toimiessaan samanaikaisesti tämän valtionvarainministerinä. Ei hassumpaa.

Euroopassa ei ole enää montakaan pientä itsenäistä ruhtinaskuntaa, eivätkä ne taatusti ole Juustomaan kaltaisia rutiköyhiä ja takapajuisia maatalousvaltaisia alueita. Monaco, San Marino, Liechtenstein, Andorra ja Luxembourg tunnetaan veroparatiiseina ja rikkaista veropakolaisistaan. Roope Ankalle sopivia paikkoja pistää vaikka pystyyn pankki tai holding-yhtiö.

Aku Ankka ja Karhukopla –kirjan tarinat:

  • Aku Ankka ja Gopos-Gopos-heimon jalokivet (Paperino e i verdi sassi dei Bussi-Bassi, I TL  391-A. K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Luciano Gatto)
  • Aku Ankka Juustomaan rahaministerinä (Paperino e il principato di Gruviera, I TL 456-A. K: Carlo Chendi, P: Giovan Battista Carpi
  • Aku Ankka ja Venetsian aarre (Paperino gli anelli dei dogi, I TL 406-A. K: Carlo Chendi, P: Romano Scarpa)
  • Aku Ankka jalkapallosankarina (Paperino e la vittoria a sproposito, I TL 389-A. K: Roberto Catalano, P: Luciano Capitanio)
  • Aku Ankka on liian nokkela (Paperino intelligentone a ondate, I TL 408-A. K: Romano Scarpa, P: Romano Scarpa)
  • Aku Ankka ja sääkone (Paperino e le onde climatiche, I TL 405-A. K: Michele Gazzari, P: Luciano Capitanio)
  • Aku Ankka ja ilmapolkuri (Paperino e il ciclaliante sperimentale, I TL 371. K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Giulio Chierchini)


1) Floyd Gottfredsonin vuonna 1942 luoma hahmo The Gleam, suomeksi myös nimillä Julius Hiiristö, Julius Hiironen, Välkky ja Välähdys. Uskotteli olevansa Minnin setä Julius Hiironen (Dudley Mousegomery).

2) Verratkaapa Hitchcockin Nainen katoaa -leffan (1938) kuvitteellista Mandrika-valtiota ja sen kieltä Hergén viritelmiin Syldaviasta ja Borduriasta Ottokarin valtikka-alpparissa (1938).

Ruritanialainen romanssi Wikipediassa.

torstai 11. kesäkuuta 2020

Varjojen armeija

Kuuraketit räjähtelevät karamellisateeksi, lainsuojaton tekee Mikistä keisarin, jäävuoreksi naamioitu sukellusvene nielaisee Hessun uumeniinsa, onko Mustalla Pekalla sormensa pelissä? 256 sivua huimia seikkailuja. Tule mukaan!

Näin mainostettiin ensimmäistä Aku Ankan taskukirjaa keväällä 1970. Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.



Mikki kiipelissä
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1970

Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK


Ensimmäisessä Taskarissa on kaksi tarinaa yli muiden. Kirjan aloittava Varjojen kapina vuodelta 1960 on niistä toinen.¹ Varjojen kapina on jäänyt mieleen tavallista hurjempana tarinana, tummasävyisenä ja jopa pelottavanakin.

Eikä ihme. Koko teoksen yleissävyssä on jotain hivenen häiritsevää. Se johdattaa lukijansa hankalien filosofisten käsitteiden ja ajatusten pariin. Tarinassa omistajistaan irtautuvat varjot aloittavat kapinan ihmiskuntaa vastaan ja mellastavat ympäriinsä kuin irtipäässeet pikkupirut. Varjot ovat kuin osa ihmisen sielua, joka katoaa alkuperäisestä yhteydestään lähtiessään karkuun. Tarina häilyy tunteiden ja järjen, elämän ja kuoleman kysymysten välillä.

Sarjakuvassa nähdään, miten varjot ovat tavallisesti vapaita vain öisin, silloin kun on pimeää. Ne edustavat siis ihmismielen yöpuolta – tiedostamatonta, alitajuista osaa, joka normaalisti on vapaa vain ihmisen ollessa unten mailla. Tämän varjopuolen irtautuminen ihmisen minuudesta on tarinan ydinainesta, vaikka aiheen käsittely onkin päältäpäin kepeää ja farssimaista.

En tiedä, miten laajasti käsikirjoittaja Ennio Missaglia on perehtynyt jungilaiseen analyyttisen psykologian varjominän käsitteeseen tai syvyyspsykologian ajatuksiin siitä, miten osa ihmisen psyykestä jää tiedostamattomana oman tahdon tavoittamattomiin. ”Varjo” (Schatten) on yksi jungilaisista arkkityypeistä. Tämä arkkityyppi on osa automaattisten vaistojen ohjaamaa tiedostamatonta tajunnansisältöä, jolla Jungin mukaan on oma psyykkinen energiansa. Varjo on osa henkilön alkuperäistä persoonaa, jonka tietoinen mieli on epätoivottuna työntänyt syrjään. Se onkin usein jotain eläimellistä ja pahaa, jonka kontrolloimista pidetään toivottuna.

Missaglian tarinassa varjot ovat kyllästyneet olemaan laiminlyötyjä, ne ovat saaneet tarpeekseen osakseen tulleesta välinpitämättömyydestä. ”Ihmiset viis veisaavat varjoistaan”, ajattelee yksi varjoista. Psykologien mukaan ihmisten pitäisi eheytyäkseen tutustua omaan varjominäänsä, eikä suinkaan jättää sitä huomioimatta. Ehkä tarinassa nähdyn varjojen kapinan voi nähdä symbolisena kuvana koko ihmiskunnan kollektiivisessa alitajunnassa piilevästä pahasta, joka pääsee valloilleen kun sitä ei kohdata oikein? Mitä vähemmän olemme tietoisia
varjostamme, sitä enemmän saamme aikaan pahuutta ja tuhoa.

Varjot irtautuvat omistajistaan professori Kari Katyyrin (alk. dr. Einmug) varjon keksimän juoman avulla auringonpimennyksen aikana ja yrittävät ottaa ylivallan ihmisistä. ”Ihminen ei ole enää varjonsa herra”.

Varjojen irtautuminen omistajistaan juuri pimennykseen aikaan on teemaan sopiva konsti. Auringonpimennyksiin suhtauduttiin entisaikoina pelolla, ja niitä pidettiin huonona enteenä, merkkinä jumalten vihasta, jolloin pahat voimat ovat voineet päästä vapaiksi. Paholainen tunnetusti vaanii varjoissa ja pimeydessä.

Tarinassa esiintyvä professori Kari Katyyri on alun perin Floyd Gottfredsonin luoma tiedemieshahmo. Tämä alkuperäinen dr. Einmug oli saksalaisittain murtava fysiikan tohtori, Albert Einsteinin mukaan hahmoteltu atomivoiman kehittelijä. Tässä hahmo voidaan nähdä jonkinlaisena psykoanalyysin edustajana, joka yrittää valmistaa vasta-ainetta irrallaan mellastaville varjoille. Parrakkaan pikkumiehen habituksessa onkin jotain joka tuo mieleen niin Jungin kuin Freudinkin.

Autonomisiksi objekteiksi emanoituneet varjot tuovat mieleen myös tiibetiläiseen mystiikkaan liittyvät ”tulpat”. Ne ovat ihmismielen tajuisesti luomia tai siitä alitajuisesti "emanoituneita" fyysisiä entiteettejä, melkein alkuperäisen ihmisen kaltaisia ja reaalimaailmalle näkyviä olentoja. Ne eivät ole oikein henkeä eivätkä materiaakaan. Merkillepantavaa on, että Jung oli tutustunut myös tiibetiläiseen mystiikkaan.

Tarinan unenomaisuus on varmasti harkittua ja se korostuu kohtauksessa, jossa päähenkilöt puolustautuvat varjojen armeijaa vastaan keskiaikaisen ritarilinnan suojissa. Sellainen nyt vain sattuu olemaan Ankkalinnan lähistöllä ja sen omistaa tietenkin tohtori Katyyri. Tohtori on arkkityyppinen ”viisas vanhus” (senex), joka auttaa ritari-sankareita, Mikkiä ja Hessua pistämään asiat takaisin järjestykseen.

Kari Katyyrin linnassa on raketti, jolla he pääsevät varjojen hyökkäystä pakoon. Tohtorin keksimä antivarjoaine saadaan jaettua kaikille ankkalinnalaisille ja keinotekoisen auringonpimennyksen avulla tehdään käänteinen manööveri, jolla varjojen palautus takaisin saadaan aikaiseksi.

Ratkaisukin on mahdottomuudessaan siis hyvin unenomainen, auringonpimennys saadaan aikaiseksi kuljettamalla meteoroidi² oikealle kohdalleen Auringon eteen. Ensimmäinen pimennys oli siis hulluuden (lunae) aiheuttama, toinen saatiin aikaan rationaalisen järjen ja teknologian avulla, jolloin luonnollinen järjestys saatiin palautettua.

Käsikirjoittaja Ennio Missaglian (1930–1993) muista ei-Disney-töistä on suomennettu ainoastaan Bonellin tuottamaa väkivaltaisena pidettyä Judas-länkkäriä muutaman pokkarin verran.

Mikki kiipelissä -kirjan tarinat:


  • Mikki Hiiri ja varjojen kapina (Topolino e la rivolta delle ombre, I TL 259-AP), K: Ennio Missaglia, P: Giovan Battista Carpi, 1960.
  • Hessu ja kuualusten arvoitus (Pippo e i missili antimaliardi, I TL 262), K: Carlo Chendi ja Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro, 1960.
  • Mikki Hiiri ja salaperäinen jäävuori (Topolino e l'iceberg fantasma, I TL 281-BP), K: Ennio Missaglia, P: Giovan Battista Carpi, 1961.
  • Mikki Hiiri keisarina (Topolino Imperatore della Calidornia, I TL 274-AP), K: Romano Scarpa, P: Romano Scarpa, 1961. 


¹ Se toinen alussa mainitsematta jäänyt tarina on tietenkin tämä Scarpan ylivertainen sarjakuva Mikki Hiiri keisarina.

² Tarinassa – ainakin suomennoksessa – puhutaan virheellisesti ”meteorista”. Avaruudessa vapaasti kulkeva meteoroidi muuttuu meteoriksi vasta kun se palaa maan ilmakehässä, jolloin se aiheuttaa kirkkaan valoilmiön. Maahan asti pääsevää murikkaa kutsutaan meteoriitiksi.