perjantai 24. kesäkuuta 2016

Kaiken maailman Ankkoja

Pasilan kirjastossa on juhannuksen jälkeen vielä muutama päivä aikaa käydä katsomassa kansainvälistä Disney-lehtien settiä Timo Niittyrannan hienoista kokoelmista.Hänhän on kirjoittanut näistä palstaa Ankkalinnan Pamaukseen.

Näissä oheisissa kuvissa pieni otos näyttelyn lehdistä. Englanninkielistä Etelä-Afrikasta, ranskaa puhuva kanadalaisankka ja erikielinen pari Intiasta. Mukava otos eksoottisia lehtiä esillä. Joskin vain pieni osa Timon kokoelmista.

Vaikka kannet ovatkin usein lehden näyttävin ja visuaalisesti kiehtovin puoli, olisi joku lehti voinut olla ehkä avoinna. Olisi nähnyt vieraita kieliä puhuvia ankkoja.

Timon kokoelmaa voi tutkailla lisää osoitteesta ddandmmcomicbooks.com. Siellä on myös tarinaa lehtien keräilystä ja hankintahistoriaa. Mutta onhan noiden lehtien näkeminen "livenä" kyllä hauskempaa.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Lumikki opettelee suomea. Ehkä

Lumikki ja seitsemän kääpiötä opettelevat ehkä puhumaan suomea. Yhtyneiden Kuvalehtien vuosina 1937-1954 julkaisemassa Kuva-nimisessä taidelehdessä oli tällainen Disney-aiheinen artikkeli vuoden 1938 numerossa 9. Eli kaivellaanpa taas Pamauksen lehtileike- ja valokopionippua.

 Vaikuttaa siltä, kuin jutun kirjoittanut Fanny Munsterhjelm-Rocke olisi tavannut Roy Disneyn Tukholmassa. Alkuun kerrotaan yleistä Disneyn studioista, samat tiedot toistuvat muissakin ajan jutuissa (ja osa on ihan pötyä).

"Walt Disneyn ensimmäinen 'studio' oli vanha, aikansa palvellut autovaja. Nyt hänellä on keskellä Hollywoodia uudenaikainen jättiläisateljee...". "Tässä maailman suurimassa satutehtaassa työskennellään nykyään kahdessa vuorossa, yötä päivää."
"Disneyllä on apunaan erikoinen 'esikunta', joukko henkilöitä, jotka osaavat mestarillisesti ilmehtiä. Hän kutsuu nämä kokoon, kun hän esimerkiksi haluaa tietää, millaiselta vihainen koira näyttää." [---] "Parhaasta ilmehtijästä Disney laatii paperille luonnoksen ja luovuttaa sen sitten piirtäjälle viimeisteltäväksi."
"Tavallisen Hollywoodin elokuvan valmistaminen vaatii aikaa 1 1/2  tunnista kolmeen kuukauteen".

Oho, monikohan leffa on tehty puolessatoista tunnissa?
Mielenkiintoisin osuus on kuitenkin jutun lopussa, mistä selviää, että Lumikin dubbausta suomeksi ajateltiin tehtäväksi jo 1938.

"Lumikin ja seitsemän kääpiön erikoisuus on, että se esitetään kussakin maassa kielellä, jota k.o. maan asukkaat tajuavat. Elokuvasta on jo otettu ranskan-, tanskan-, puolan-, unkarin- ja englanninkielinen käännös. Alkuperäistä amerikkalaista äänitystä ei tarjota englantilaisille, sillä näiden mielestä Amerikalla on oma kielensä, joka ei ole sama kuin englanninkieli."
"Nyt laaditaan filmiin paraikaa käännöksiä Skandinavian maita varten. Tätä varten Walt Disney veli, Roy Disney, kävi äskettäin Tukholmassa. Hän hoitaa Walt-veljen satutehtaan taloudellista puolta. Nyt hän etsii Lumikin ruotsinnosta varten sopivia puhujia, teknikkoja ja ohjaajia, mikä ei ole niinkään helppo tehtävä. Elokuvan suomennoksesta ei ole vielä tehty lopullista päätöstä. Se riippuu kokonaan siitä, löytääkö Roy Disney Suomesta sopivia voimia tähän käännöstyöhön. Mutta jos hän löytää kirkasäänisen koloratuurilaulajattaren, joka sopii Lumikiksi, korkean tenorin prinssiksi, seitsemän erilaista ääntä, jotka sopivat kääpiöille, karkean äänen, joka kuuluu noidalle, jne., niin ei ole mahdotonta, että me ensi syksynä saamme nähdä täällä pienen Lumikin, joka puhuu selvää suomea."

Nähtävästi Suomesta ei löytynyt 1938 sopivia ääniä. Lumikin Suomen ensi-ilta oli oudosti keskellä yötä, 15-16.10.1938. Capitolissa nähtiin alkuperäinen amerikkalainen versio ja Adlonissa ruotsi-dubbaus. Molemmat tekstitettyinä.

Lumikki dubattiin suomeksi vasta vuonna 1962 (ohj.  Ritva Laatto). Lumikkina oli Eeva-Kaarina Volanen, mutta laulut oli jätetty ruotsinkielisiksi.

Lehtileikkeen kopiosta kiitos Ilpo Lagerstedtille.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Valkoisen kankaan taikuri

Filmirahoja vippaillessaan Walt Disney turvautuu useimmiten miellyttävään hymyynsä!

Koskapa blogi ei ole päivittynyt kovin tiuhaan, ajattelin kaivella Pamauksen arkistoja, jossa on jos jonkinlaista materiaalia. Valokopio- ja lehtileikenipusta tarttui käteen tämä vanha artikkeli Apu-lehdestä.

Nimettömän kirjoittajan juttu on paikoin melkoista fabulaa ja legendaa, vaikka totta onkin siteeksi. Lainaan tuohon oheen muutaman esimerkin.

Päähahmojenkin nimet ja niiden kirjoitusasut eivät vielä vuonna 1940 olleet näemmä vakiintuneita. Kalle Ankkasen nimellä Aku ei lie missään painotuotteessa koskaan esiintynyt. Olisiko filmeissä? Tulisiko Ruotsin kautta tuo muoto? Ankka Lampisen nimellähän Aku pyöri Seurassa 14.10.1936 - 2.2.1938, mutta ihan Aku Ankkana loksunokka ilmaantui Hesarin sivuille jo 1935.

Juttu käy lyhyesti läpi Disneyn elämän vaiheita, ankaraa köyhyyttä ja ne tavalliset vaiheet rääsyistä rikkauksiin. "Työhuoneena Disneyllä oli isänsä ajokaluvaja, siellä hän rakensi pilvilinnojaan ja uneksi suuresta tulevaisuudesta."

"Nyt hän on upporikas ja voisi ostaa autovajaansa vaikka kymmenen puolen miljoonan hintaista Rolls-Royce-autoa---"

"Walt Disney on eläinten vannoutunut ystävä. --- Itse hän on suunnitellut ja esittänyt useimpien eläinsankarien äänet."

Syyskuussa 1940 ilmestynyt lehti ilmoittaa Disneyn henkilökunnan suuruudeksi 800. Studion koko kasvoi jo keväällä 1940 yli tuhannen.

Alkukauden Disney-studioilla työskentely tosiaankin oli leppoisaa, kellokortteja ei tunnettu ja työntekijät saivat tulla ja mennä lähestulkoon kuten halusivat. Tulokset olivat tärkeintä. Ilmapiiri oli stimuloiva ja Walt oli vielä "yksi meista". Kellokortit ja työajan tarkkailu tulivat vasta vuonna 1941 pidetyn animaattoreiden lakon jälkeen. Ks. Paul Murryn kirje Wayne DeWaldille, julkaistu Jim Korkisin artikkelissa Mr. Murry: The Other Mouse Man, The Duckburg Times #19, syyskuu 1983

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Minä Aku Ankka on huono kirja

Joku aika sitten huomasin, että Minä Aku Ankka -jättikirjaa on yhä myynnissä aivan uusin painoksin. Toistuvasti olen nähnyt sitä markettien kirjaosastoilla ja Suomalaisen hyllyssä.

Ensimmäinen painos ilmestyi Suomessa vuonna 1972. Kookas kovakantinen kahvipöytäkirja oli siihen aikaan jotain ennennäkemätöntä. Ne olivat 1990-luvun alkuun saakka Suomessa ainoa tapa saada luettavakseen joitakin harvinaisempia, aiemmin suomentamattomia Carl Barksin sarjoja.

Harmi vain, että ne olivat ulkoasultaan runneltuja ja leikeltyjä. Barksin taitavaa sivutaittoa ja ruutusommittelua on näissä kirjoissa menty peukaloimaan pahasti.

Ymmärrän toki nostalgian voiman. Vaikka näistä Barksin tarinoista on julkaistu 1990-luvulta lähtien paljon parempia painoksia, niin yhä vain tämä ”klassikko” tekee kauppansa.

Lisäksi joidenkin näiden kirjojen esipuheissa on tavattoman pahoja asiavirheitä, eikä niitä ole vaivauduttu korjaamaan uusimpiinkaan painoksiin. Pahin kaikista lienee Minä Aku Ankka. Osa virheistä menee varmasti ankkologisen tutkimuksen hankalien alkuvaiheiden piikkiin, onhan Minä Aku Ankkakin toimitettu Italiassa jo 1971. Mutta osa herättää kummastusta.

Piero Zanotton artikkeli Aku Ankan tarina suorastaan vilisee asiavirheitä. Heti alkuun väitetään, että "vuonna 1934 Disney päätti ensimmäisen ja uskollisimman työtoverinsa Ub Iwerksin kanssa lisätä jo silloin varsin monipuoliseen hahmokokoelmaansa ankan...". Ymmärtääkseni oli jo 1970-luvun alussa tiedossa Iwerksin lähtö Disneyltä 1930.

Edelleen tekstissä väitetään sanomalehdissä ilmestynyttä Mikki-sarjakuvaa Kadonneitten takkien arvoitus vuodelta 1935 (sunnuntaisarja) Ub Iwerksin piirtämäksi. Vuoden 1936 tarinan Mikki ja seitsemän kummitusta sanotaan olevan Al Taliaferron käsialaa. Jälkimmäinen sekaannus on jopa ymmärrettävä, Taliaferro piirsi Akua ja Mikkiä Silly Symphonies -sarjaan kuuluvissa sunnuntaijaksoissa (Silly Symphony featuring Donald Duck vuosina 1936-37).

Seitsemän kummitusta oli päivittäisstrippi jonka piirsi tietenkin Floyd Gottfredson. Gottfredsonin nimi paljastui jo 1960-luvun lopulla. 1960-luvun lopun sunnuntaisarjan tekijöiksi mainitaan Don Relleyn johtama piirtäjäjoukko. Zanotto tarkoittanee käsikirjoittaja Frank Reillyä, joka tuli sarjakuvaosaston päälliköksi 1946. Disney-sarjakuvien historia ei tunne Don Relleytä.

Elokuvienkin kohdalla on Zanotto epätarkka*, Education for Deathissa ("Kasvatusta kuolemaan") Aku mukamas joutuu Hitler Jugendin riveihin. Aku ei esiinny kyseisessä elokuvassa lainkaan. Elokuva kyllä käsittelee mm. Hitler Jugendin kasvatusmenetelmiä.

Sarjakuvatutkijan tulee olla tarkkana, jos tätä teosta käyttää lähteenä.

Teksti julkaistu aiemmin hieman lyhyempänä Ankkalinnan Pamauksen numerossa 13 (2003).

*Sikäli jännää, koskapa kun Piero Zanotto on pitkän linjan elokuvakriitikko ja journalisti. Kirjoitti Disneyn elokuvista kirjan L'impero di Walt Disney jo vuonna 1966.

torstai 24. joulukuuta 2015

Tyhjälän joulun jäljillä, eli aivan liian monta tonnia rahaa

Carl Barksin kirjoittama ja piirtämä sarjakuva Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun on ankkamaestron muistetuimpia tarinoita.


Tämä Carl Barksin piirtämä ja kirjoittama joulutarina alkaa hätkähdyttävillä kuvilla rääsyihin pukeutuneista, nälkiintyneiltä näyttävistä lapsista, jotka leikkivät vetoisten hökkeleiden väliin jäävillä likaisen lumen ja mudan täyttämillä kaduilla. Näillä Tyhjälän lasten kasvoilla on kohtaloonsa alistunut, lohduton katse. Tyhjälä on ”se kaupunginosa, jossa asuu niin paljon köyhää väkeä”, kuten Iines asian ilmaisee.

Tällaisia kuvia ei ole perinteisten funny-animal-genren sarjakuvissa totuttu näkemään. Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun (A Christmas for Shacktown) on Barksin joulutarinoista kenties paras. Siinä Iineksen ompelukerho ja Aku veljenpoikineen yrittävät kerätä rahaa Tyhjälän slummikaupunginosan köyhien lasten joulujuhlaa varten.

Tapa jolla Barks kuvaa ryysyisiä lapsihahmoja, on kuin suora visuaalinen laina viktoriaanisen ajan Englannista, tai ainakin aikakautensa varhaisen realismin sävyttämästä kirjallisuudesta. Voisi kuvitella kenen tahansa noista viheliäisen köyhistä lapsista raatavan köyhäintalossa Oliver Twistin kumppanina, tai nähdä kuinka kohta jonkin kulman takaa ontuu kainalosauvaansa nojaava Tiny Tim. Tietynlainen 1800-luvun dickensiläinen henki taitaa kuulua elimellisesti anglo-amerikkalaiseen jouluun. Roopen hahmohan oli jouluisessa ensiesiintymisessään tunnetusti Dickensin Joulutarinan saiturin Ebenezer Scroogen ankallinen inkarnaatio.

Valokuva: Dorothea Lange.
Tyhjälän kuvaamistyylissä on tämän vanhahtavan romanttisen sävyn lisäksi Amerikan suuren lamakauden vaikutteita. Iloinen 1920-luku loppui syksyllä 1929 huolettoman pörssikeinottelun jälkeen suureen pörssiromahdukseen. Se johti ennen näkemättömään lamaan. Kymmenet tuhannet menettivät omaisuutensa ja miljoonat ihmiset jäivät kokonaan työttömiksi ilman tukea. Kokonaiset perhekunnat vaelsivat työtä ja parempaa elämää etsien. Shacktownit olivat lamakauden aikaisia, köyhien siirtotyöläisten rakentamia hökkelikyliä, jotka nousivat hätäisesti kyhättyinä varsinaisten kaupunkien liepeille.

Amerikkalainen dokumentaarinen valokuvaaja Dorothea Lange (1895—1965) kuvasi vuosina 1935—39 Yhdysvaltain maatalousministeriön alaisena näitä hökkelikylien asukkaita, tuoden siten näiden köyhien siirtotyöläisten ahdingon julkisen huomion kohteeksi. Langen kuvia levitettiin ilmaiseksi kaikkien sanomalehtien käytettäväksi ja niistä tuli lamakauden ikonisia kuvastimia. Erityisen laajalti levinneinä ne varmasti sattuivat myös Barksin silmiin ja pulpahtivat hänen mieleensä tätä sarjaa valmistellessa.

Barksin ja Langen kuvastossa on paljon yhteistä, mutta yksi varteenotettava ero niissä on. Barksin Tyhjälässä ei näy lainkaan aikuisia. Se lienee ollut tietoinen varotoimenpide. Tyhjälän lasten vanhempien, epäilemättä hanttihommia tekevien, syrjäytyneiden ja kukaties alkoholisoituneiden ihmisten, näyttäminen olisi varmasti torpannut koko tarinan julkaisemisen.

Valok: Dorothea Lange.
Barks on näin keventänyt kertomuksensa sävyä, varmasti vähän pakonkin edessä. Samaten tosielämän shacktowneissa asui usein myös etnisiä vähemmistöjä, mutta ruuduissa ei näy yhtäkään mustaa naamaa. Barks on katsonut parhaaksi pelata varman päälle, tabu on tabu.

Tyhjälän ja muun Ankkalinnan välinen ero on piinaavan selkeä, Tyhjälän lautahökkelit vaihtuvat leveisiin bulevardeihin, laajoihin puistoalueisiin ja korkeisiin hienostohotelleihin. Keikarimainen Hannu Hanhi flaneeraa ylimielisenä tyhjäntoimittajana pitkin katuja. Roopella on vaikeuksia saada rahojaan mahtumaan komean toimistorakennuksensa jättimäiseen holviin.

Tarinaa on toisinaan kritisoitu siitä, etteivät Iineksen ompelukerholaiset – alkukielellä vain ”club” - yritä keksiä pysyviä ratkaisuja köyhien ongelmiin. Kun muistaa Barksin nuivan suhtautumisen jouluun, on tarina helppo nähdä ironisena kannanottona joulunajan tekopyhään hyväntekeväisyyteen. Sen näkee ompelukerhon johtajien kuvauksesta, jokainen kukkahattutäti on takuulla kyllin varakas panostamaan huomattavia summia slummien elämänlaadun korjaamiseksi, silti heidän täytyy hankkia rahaa keräyksin. Uudessa Barksin koottujen käännöksessä Iineksen ”club” on suomennettu naisyhdistykseksi. Koottujen käännökset pyrkivät olemaan aikaisempaa uskollisempia alkukielisille sarjoille. Vaikea sanoa, onko "naisyhdistys" tässä oikea vaihtoehto. Ainakin Suomessa naisyhdistykset ovat olleet naisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman parantamista ajavia aatteellisia yhdistyksiä, joiden juuret ovat 1800-luvun lopulla. Tyhjälän joulun kaltainen hyväntekeväisyys ei ole ollut niiden ohjelmassa tärkeässä osassa.

Ehkäpä Barksin mielessä ovat pikemminkin olleet (jälleen) viktoriaanisen ajan brittiläiset hyväntekeväisyysjärjestöt, joita vetivät Octavia Hillin (1838—1912) kaltaiset asialleen omistautuneet naiset. Vaikka nämä yhdistykset usein toimivatkin suoraan köyhien parissa, tavattiin niitä myös kritisoida ”shekkivihko-filantropiaksi”, puuhasteluksi jolla ostetaan parempi omatunto. Vähän samaan tapaan kuin Iineksen ”klubi” tuntuu toimivan.

Ironinen tarina on rakenteeltaan täydellinen, Barksilla on ollut tilaakin sen kehittelyyn harvinaiset 32 sivua. Roope saa muistutuksen rahan ja rikkauden suhteellisuudesta. Upporikas ankkamme muuttuu rutiköyhäksi, laitettuaan kerjäämällä (!) saamansa lantin täpötäyteen rahasäiliöönsä. Hänen omaisuudeltaan menee pohja aivan kirjaimellisesti; rahat romahtavat syvään kuiluun rahasäiliön lattian petettyä.

Tilanne vertautuu tässäkin suureen pörssiromahdukseen ja sitä seuranneeseen lamaan. Roope on nyt aivan yhtä köyhä kuin nuo Tyhjälän asukkaat, joille hän vain hetkeä aiemmin oli kieltäytynyt antamasta rahallista avustusta. Saadakseen omat rahansa takaisin on hänen luvattava lahjoitus Tyhjälän joulujuhlarahastoon. Karvas muistutus siitä että todelliseen rikkauteen kuuluu jakamista – ehkä jopa tuloerojen tasaamista!

Tyhjälän joulua (A Christmas For Shacktown) sensuroitiin vuoden 1967 pohjoismaisen uudelleenjulkaisun (Walt Disney's Månedshæfte 12/1967 - Jul i Pengeløse) yhteydessä. Kaikki ruudut slummeista ja köyhien kuvauksista poistettiin. Samoin poissa on kohtaus jossa pennitön tyhjäntoimittaja Hannu hankkii ihmeellisen onnensa avulla rahaa Tyhjälän joulukeräystä varten. Samalla tarinasta poistuu tapahtuma, joka sysää liikkeelle kohtalonomaiset voimat, joiden vuoksi Roopen omaisuudelta romahtaa pohja.

On kiehtovaa ajatella mikä on voinut olla tällaisten poistojen syynä. Tuntuu kuin tarinasta olisi haluttu hävittää kaikki viittaukset köyhyyteen, kerjäämiseen ja luokkaeroihin. Loistohotellin edessä hattu kourassa kerjäävää Hannu-serkkua ei enää nähdä. Tätä versiota ei julkaistu suomeksi. Se nähtiin Tanskan lisäksi ainoastaan Ruotsissa ja Norjassa. Sarja lyheni 32 sivusta 23 sivuun.

On sanottu että Gutenberghus-yhtiön toimittaja Carsten Jacobsen olisi poistanut ryysyläislapset Tyhjälä-tarinasta sen vuoksi etteivät tanskalaislapset olisi enää vuonna 1967 ymmärtäneet niin köyhiä ihmisiä olevankaan. Pyyhkäisikö orastava pohjoismainen hyvinvointivaltio Tyhjälän näkymättömiin, vaiko vain häveliäs sensuuri?

Artikkeli on julkaistu aiemmin Ankkalinnan Pamauksen numerossa 27 vuonna 2012.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Jättiläissirkkoja, piraatteja ja kummituksia

Mikki kummitusjahdissa (AATK 55) on yksi erikoisimpia ja oudoimpia Aku Ankan taskukirjoja, mitä koskaan on julkaistu. Siinä on melko sekalainen kokoelma vanhoja Mikki-sarjakuvia.

Jo esinäytös ja tarinat yhteen kutova kehyskertomus on muiden taskareiden välinäytöksistä poikkeava ja melkeinpä surrealistinen. Siinä kirjeitä jouluisessa Ankkalinnassa jakava Hessu joutuu Lumikin noidan hypnotisoimaksi, koska haluaisi joulun ajaksi itselleen joulukuusen. Seitsemän kääpiötä ja Eka Vekara päättävät pian sen jälkeen näyttää noidalle elokuvia, jotta tämä pääsisi oikeaan joulutunnelmaan. Nämä leffat ovat sitten tämän taskarin varsinaisia tarinoita, eivätkä liity jouluun millään tavalla.

Ensimmäinen on mukavan pitkä, Romano Scarpan varhaistyö Mustan aaveen arvoitus vuodelta 1955. Scarpa ei ole siinä vielä aivan parhaimmillaan, ja vaikka tämäkin tarina on melko erikoinen, on se silti opuksen selväjärkisimpiä juttuja.

Kakkostarinana on vanhasta brittiläisestä Mikki-sarjasta ilmeisesti Italiassa tehty versio. Reluctant Pirate -tarina ilmestyi Mickey Mouse Weeklyssä jatkotarinana vuonna 1952. Varmaankin joku italialaispiirtäjä on vapisevilla käsillään jäljentänyt alun perin korein värein maalatun tarinan ääriviivapiirroksiksi. Aikamoista häröilyä on tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan vapaasti juokseva tarina. Eka Vekaran taikavoimien (tai oudon tieteen) avulla Mikki ja Eka siirtyvät menneisyyteen voidakseen elää Mikin piraatti-esi-isän seikkailuissa.


Kirjan taidoikkain sarjakuva, ainakin piirroksellisesti, on Bill Walshin ja Floyd Gottfredsonin vanha sanomalehtisarjan jakso Kurja kummitus (The Ghost of the Black Brian, 1951). Bill Walshin vilkas mielikuvitus takaa tässäkin tapauksessa varsin erikoisen ja monipolvisen tarinan. Mikki ja Hessu löytävät vanhan kartanon kellarista umpeenmuuratun seinän takaa vanhan merirosvon kummituksen. Kummitus ei osaa sopeutua nykyaikaan, vaan aiheuttaa ongelmia ja hämminkiä. Keltaisilta sivuilta löytyvä Kummitusten keräilypaikkakaan ei sitä huoli. Kiero okkultinen professori Plop kaappaa aaveen käyttääkseen tätä rikollisiin tarkoituksiinsa.

Kirjan taatusti erikoisin tarina on Guido Martinan kirjoittama ja Angelo Bioletton piirtämä Jättiläissirkat (Topolino e i grilli atomici, 1950). Se etenee tajunnanvirtamaisesti tilanteesta toiseen, kuin ilman tarkempaa ennakkosuunnittelua. Mikki ja Hessu puhaltelevat markkinoilla saippuakuplia, mutta Hessu möhlää kerran jos toisenkin, tulipalokin syttyy. Kaksikko pakenee poliisia, jotka juopuvat nestemäisestä naurukaasusta!? Mitä helv? Sitten he menevät selvänäkijälle, joka hypnotisoi Akun pyrstönsä avulla lentäväksi helikopteriksi. Sen jälkeen tämä partapontso hypnotisoi Hessun varkaaksi ja sillä aikaa Musta Pekka soittaa poliisille (!) valittaen juopuneista konstaapeleista(!).

Sitten juostaan karkuun sirkusleijonaa, jolla on hammaskipuja. Hessu ajautuu rosvokoplan pakeille, koska luulee hypnoosin alaisena olevansa ensin apina (kiiveten pilvenpiirtäjän seinää rosvojen päämajaan) ja sitten huippurikollinen Joel Juusti. Sitten koplalaiset lähtevät Hessun kanssa varastamaan seitsemältä kääpiöltä suurennusainetta! (Alkukielisessä versiossa kääpiöt tekevät atomitutkimusta!).
Nestemäistä naurukaasua! Räjähdysvaara!?

Mikki on sillä välin joutunut Hessusta eksyksiin, mutta päätyy kääpiöiden tykö pudottuaan Jeepillä vuoren jyrkänteeltä. Välillä Hessu joutuu kamppailemaan kääpiöiden suurentamien jättibasillien kanssa (ne katoavat tarinasta ilman selitystä) ja sitten Hessu kutistuu niin pieneksi, että hän mahtuu koeputkeen. Suurennuttuaan takaisin, hän palautuu ennalleen ja hypnoosi haihtuu. Jossain välissä rosvokopla otetaan kiinni ja pannaan hautomaan kärpäsen munia!

Sitten Hessun pikku sirkat suurennetaan vahingossa pilvenpiirtäjän kokoisiksi ja jotta ne saataisiin taas kuriin, on Hessu suurennettava vielä isommaksi megajättiläiseksi. Ankkalinna kokee hirveää tuhoa, kun sirkat murskaavat rakennuksia. Aku ja pojat ampuvat ötököitä ilmantorjuntatykeillä turhaan, mutta Hessu pelastaa päivän ja lopussa kaikkia juhlitaan sankareina.
Tislaamo Zip, puhdasta viskiä!

Tarinan säntäilevää ADHD-tunnelmaa korostaa omituinen käännös, joka on lyhyen lakonista sähkösanomatyyliä. Alkukielisessä sarjassa kuplatekstit ovat verraten paljon pidempiä, eivätkä sellaisia kahden kolmen sanan tokaisuja mitä käännöksessä. Kirjan suomentanut Mary A. Wuorio oli kuitenkin arvostettu kääntäjä ja toimittaja.

Tekstien typistyneisyys saattaa johtua siitä, että tarina on kierrätetty Saksan Ehapa-kustantamon kautta, jolla oli tapana muokata sarjoja pikkulapsille sopivammiksi. Siinä samalla usein poistettiin "rumia" sanoja, aseita, viittauksia alkoholiin yms. Siitä johtunee tämänkin tarinan mystinen nestemäinen "naurukaasu", joka oli alunperin viskiä! Ja "suurennusaineen" ryöstö muuttuu uuteen valoon, kun tiedetään kääpiöiden tehneen atomitutkimuksia. Ks. kuvat.






perjantai 6. marraskuuta 2015

Selvitys Roope Ankan ihmelääkkeestä

Muistilokeroihini on jäänyt lapsena lukemani jännä Roope-setä-jatkis Pyramikstuuran arvoitus, joka ilmestyi Aku Ankassa vuonna 1974. Siinä Roope Ankka laittoi sukulaispoikansa Akun etsimään mielikuvituksellisen Pyramikstuura-lääkkeen ainesosia. Koko troppi vaikutti puhtaalta mielikuvituksen tuotteelta. Muinaisten egyptiläisten keksimäksi väitetyssä yleislääkkeessä oli mm. "kuivattua linnunmaitoa", "valkoisen miehen jalanjälki", "lohikäärmeen verta" ja muuta outoa.

Käy ilmi että ne ovatkin kasveja, valkoisen miehen jälki on nimi, jonka intiaanit antoivat ratamolle. Siis egyptiläiset ja intiaanit? Vaikuttaisi vähän siltä että koko tarinan perusidea ja pyramikstuura on silkkaa sepitettä.

Muistan kuinka ihmetys oli suuri, kun sama tarina ilmestyi muutaman vuoden kuluttua Aku Ankan taskukirjassa Roopen rahahuolet (nro 33). Mutta nyt olivat poissa Pyramikstuura, egyptiläiset ja aleksandrialaiset sekä intiaanitkin. Nyt Roopen henkilääkäri kertookin muinaisten egyptiläisten sijaan 1500-luvun venetsialaisista ja teriakki-nimisestä yleisrohdosta.

Mitä ihmettä? Kuinka egyptiläiset voivat noin vain vaihtua renessanssiajan italialaisiksi eri käännöksessä? Mikä teriakki? Koko tarinassa on nyt aivan toinen sävy. Lohikäärmeen veri "on eräästä palmusta (Calamus draco) saatavaa punaista hartsia". Kaikki vaikutti paljon vakuuttavammalta, latinankielisiä nimiä ja Taavi Ankan kertomia historiallisia farmakologisia yksityiskohtia myöten.

Lapsena en niihin sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, vaikka ihmettelinkin sarjojen eri julkaisujen eroja. Tarinaversiot jäivät kummittelemaan mieleeni, ja tarkastinkin myöhemmin huvikseni tietosanakirjasta, löytyisikö sieltä joko pyramikstuura tai teriakki. Teriakki löytyi!

Abramo Barosson vuonna 1971 kirjoittama tarina Roope Ankan ihmelääke (Zio Paperone e la "triàca veneziana") perustui aivan kokonaisuudessaan historiallisille faktoille. Teriakki on kuin onkin ikivanha aikojen takaa periytyvä rohto ja sarjassa mainitut kasvit ovat kaikki olemassa. Aku Ankka-lehdessä julkaistu Pyramikstuura-versio puolestaan on kyllä täyttä pötyä.

Teriakin historia yltää vuosituhansien taakse. Teriakin edeltäjää, siirappiin uutettuja lääkeyrttejä ja oopiumia, kutsuttiin nimellä Mithradatum, Anatolian kuningaskunnan Pontuksen kuninkaan Mithradates VI:n mukaan. Mithradates eli ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Hän pelkäsi jatkuvasti tulevansa myrkytetyksi ja nautti sen vuoksi päivittäin erilaisia myrkkyjä ja niiden vasta-aineita. Mithradatum oli tarkoitettu yleiseksi lähes kaikkien myrkkyjen vasta-aineeksi.

Roomalaisen keisari Neron henkilääkärit Damokrates ja Andromachus parantelivat lääkkeen reseptiä ja yhtä niistä kutsuttiin nimellä Theriaca Andromachi. Andromachus lisäsi lääkkeeseen tyrus-nimisen käärmeen lihaa josta juontuukin sen nimi theriaca tai tiriaca (lähteestä riippuen).

Teriakki pysyi lääkeluetteloissa ja farmakopeoissa läpi keskiajan aina 1800-luvun alkuun saakka. Uutteiden koostumus vaihteli paljolti, eri ainesosien määrän vaihdellessa 50-70 välillä. Joissakin oli mukana oopiumia, joissakin ei.

Keskiajalla kaikkein arvostetuinta oli venetsialainen teriakki, koska se oli eräänlaisen lääkärilautakunnan tarkastama. Pitääkseen huolta teriakin sopivuudesta lääkkeeksi, olivat aikansa etevimmät lääkärit ja tiedemiehet tutkineet kaikki sen sisältämät ainesosat. Keskiajan jälkeen teriakkiin lisättiin vielä arabialaisten alkemistien kehittämällä tislausmenetelmällä aikaansaatua alkoholia. Niistä kehittyivät edelleen erilaiset yrttikatkerot, joita munkit valmistivat luostareidensa puutarhoista keräämistään yrteistä.

Yllättäen teriakkia löytää helposti lähimarkettien luontaistuoteosastoilta. Erilaisia "munkkitippoja" ja vastaavia tarjotaan yleiskunnon kohentajiksi ja vilustumista vastaan. Niin kutsutut "ruotsin tipat" sisältävät etanolin ja lääkeyrttien, kuten sahramin, mannasaarnin, mirhamin, väinönputken ja kurhon lisäksi ainakin ainesosaluettelonsa mukaan myös "theriak veneziania".

Roope-setä otti siis osaa laajaan luontaistuotebusinekseen omalla teriakillaan. Mutta miksi Aku Ankka -lehdessä julkaistusta käännöksestä on pitänyt poistaa kaikki viitteet oikeaan historiaan keksimällä turhanaikainen ja pseudomystiseltä kalskahtava pyramikstuura? Juttu haiskahtaa jälleen tanskalaisten Egmont/Gutenberghuset -kustantamon toimittajien editoinnilta, tarina julkaistiin samanlaisena versiona kaikissa pohjoismaisissa. Mitään loogisia perusteluja on vaikea keksiä, miksi niin päätettiin tehdä. Tanskalaiset peukaloivat lähes kaikkia sarjoja 1960 ja -70 -luvulla.

Julkaistu Ankkalinnan Pamauksen numerossa 18.