maanantai 27. heinäkuuta 2020

Kun ikuinen nykyhetki murtui

Roope muistelee kullankaivuuaikojaan. Tavanomaista. Aku muistaa kahdekymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Todella erikoista. Miksi? Aku Ankan taskukirjan numerossa 6 palataan aiemmin nähtyyn menneisyyteen. ”Tavallinen” on Ankkalinnassa niin harvinaista, että se hätkäyttää.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Aku Baba ja viisi rosvoa
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Disney-sarjakuvat ovat perinteisesti tietyllä tavalla ”historiattomia”, ja tarinoissa eletään ikuista nykyhetkeä. Hahmot eivät vanhene eivätkä kasva, sillä tilanne on pysyvästi staattinen. Tupu, Hupu ja Lupu saavat ikuisesti olla pikkulapsia. Aika kulkee eteenpäin aina yhden tarinan ajan, palautuakseen seuraavanssa seikkailussa taas samaan pisteeseen. Mikään ei ole muuttunut.

Hahmot muistavat puheissaan asioita korkeintaan muutaman viikon, kuukauden tai vuoden päähän. Ankanpojat voivat esimerkiksi ajatella, että viimekin vuonna Aku-sedälle kävi huonosti, mutta ensi vuonna hän osaa varmasti jo varautua. Seuraava tarina kuitenkin alkaa jälleen samasta nykyhetkestä.

Tarinoissa on erikseen historiallinen menneisyys, joka ei yleensä ole suorassa kosketuksessa hahmoihin. Se ei ole heidän omaa menneisyyttään, vaan jotain erityisen kaukaista. Disney-sarjakuvien hahmoista ainoastaan Roope Ankalla oli jo alkuaan oma historia, josta Carl Barks kertoi tarinoissaan. Näytetään, miten Roope oli ollut lapsi ja nuori - sitten kello pysähtyi.

Hahmot eivät oikeastaan koskaan muistelleet aikaisempia seikkailujaan – sitä tapahtui kunnolla vasta Don Rosan 1990-luvulla tekemissä tarinoissa. Ennen sitä tällainen "muistaminen" oli erittäin harvinaista. Kun sitä sitten tapahtui, se tuntui oudolta ja epätodelliselta.

Luciano Bottaron vuonna 1961 piirtämässä ja kirjoittamassa tarinassa Aku Ankka ja rauhanpiippu hahmot muistelevat kahden vuosikymmenen takaisia tapahtumia. Sangen epätyypillisesti tarina ylittää myös hiiri- ja ankka-universumien rajat, jotka oli sementoitu paikoilleen jo 1930-luvun lopulla.

Tarinassa esiintyy vanhasta Floyd Gottfredsonin sarjakuvasta Putkimieskopla (1938) peräisin oleva hahmo Joe Piper (Helmeri Piippu, suomennettuna tässä nimellä Jooseppi Toope). Tarinassa putkiasentajina toiminut entinen näyttelijäseurue oli ryhtynyt varastelemaan. Mikki pisti touhulle stopin ja porukka joutui vankilaan.

Aku palauttaa menneitä mieleensä: ”Olin kovin nuori heidän joutuessaan vankilaan. Sen ajan lehdet eivät juuri... muistan heidät Mikin kertomuksesta”. Puolentoista sivun takaumassa lainataan Gottfredsonin tarinaa, paikoin ruutuja suoraan kopioiden. Millään muulla tavalla ei Mikki tässä tarinassa esiinnykään.

Tavanomaisempi takauma oli sarjassa pari sivua aiemmin nähty Roopen muistelo kullankaivuuajoiltaan. Nehän olivat tuttuja jo Barksin 1950-luvulla tekemistä tarinoista. Epätyypillisempää on muistella aiemmin ilmestyneitä tarinoita.

Aku Ankka ja rauhanpiippu on jäänyt mieleen myös siihen kohdistuneen erikoisen sensuurin vuoksi. Saksalaiset toimittivat taskukirjojen materiaalin pohjois-Euroopan maissa julkaistavaksi. Niinpä Tanskaan, Ruotsiin, Norjaan ja Suomeen saapuivat Lustiges Taschenbuchin toimittajien näpelöimät sarjakuvat.

Saksalaiset eivät pitäneet ammuskelusta ja muusta väkivallasta, joten muun muassa oven läpi lentävät luodit vaihdettiin vesisuihkuksi. Sarjojen kääntäjällä Marja Kelolla on ilmeisesti silti ollut käytössään italiankielinen alkuteos, koska kuplissa kuitenkin puhutaan luodeista. Kirjasta on tehty kuudes painos vuonna 2015, mutta edelleen vain veden suihkutessa puhutaan luodeista.

Roopen vanhassa muistelukohtauksessa kovilla päin pläsiä ammuskelu oli sensoreille jostain syystä kuitenkin ihan OK. Sensuuri toimii usein mysteerisiä polkuja tallaten.

Aku Baba ja viisi rosvoa -kirjan tarinat:

  • Aku Baba (Paperin Baba', I TL 273-A) K: Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro, 1961
  • Roopen kaksoisolento (L'antipaperone, I TL 295-B) K: Roberto Catalano, P: Luciano Gatto, 1961
  • Aku Ankka ja rauhanpiippu (Paperino e il calumet della pace, I TL 290-A) K: Carlo Chendi, Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro, 1961
  • Maailman ympäri kahdeksassa päivässä (Paperino e il giro del mondo in otto giorni, I TL 309-B) K: Carlo Chendi P: Giovan Battista Carpi, 1961


sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Mikki ja Hessu pimeyden ytimessä


Keväällä 1971 lehtipisteisiin ja kirjakauppoihin ilmestyi Aku Ankan taskukirjan viides numero, Mikki ja Hessu timanttien jäljillä. Sitä pidetään yhtenä parhaimmista, tai ainakin erikoisimmista taskareista. Sen hurjat ja oudot tarinat ovat jääneet monien muistiin kummittelemaan. Niistä voisi poimia käsittelyyn aivan minkä tahansa, mutta vain yksi on valittava.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Mikki ja Hessu timanttien jäljillä
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971¹
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Koko kirja, lähes kaikki sen tarinat huokuvat jotain häiritsevää ja hankalasti määriteltävää tunnelmaa. Se on sellaista, joka saa lukijansa tuntemaan olonsa jotenkin oudoksi, paikoin jopa tukalaksi.

Ensimmäisessä tarinassa merkillinen taikasormus hämärtää päähenkilöiden identiteettejä, kun Hessusta tulee Mikki ja Mikistä Hessu. Hessun muuttuminen naiseksi tuo mukaan vielä annoksen gender swappia.

Toisessa tarinassa on 1800-luvun alun kauhuromantiikalle ominaisia haikeansävyisiä tunnelmia. Lumotun Hopealähteen hauras neito tuo mieleen viktoriaanisen ajan surumieliset aavetarinat.

Kirjan keskimmäinen tarinakokonaisuus on amerikkalaista alkuperää, mutta Hessun esi-isistä kertovat pätkät eivät ole nekään sitä kaikkein tavanomaisinta Hessu-sarjakuvaa.²

Kaikista häiritsevistä seikkailuista ehkä häiritsevimpänä pomppaa esille todella hurja Matamorojen timantit. Se on Disney-sarjakuvaksi yllättävän tummasävyinen, jopa hieman pelottava mysteeritarina. Disneylle erittäin epätavallisesti tarinaa sävyttää lähes koko ajan taustalla väijyvä kuoleman uhka. Lisäksi se on monin paikoin vanhakantaisen rasistinen ja asenteiltaan kolonialistinen.

Heti alkuun Hessu saa vihapostia kirjeessä, jossa hänet uhataan kuristaa. Käy ilmi, että kirje on seilannut postissa yli neljä vuosikymmentä ja se oli tarkoitettu Hessun sedälle Hessu Ketulle (Pippo il Dritto). Lähettäjä on salaperäinen Joe Pelata. Mikki ja Hessu etsivät tämän vanhan miehen käsiinsä.
Paljastuu, että Hessu Kettu ja Joe Pelata olivat olleet vuonna 1926 kaivamassa timantteja "mustimmassa Afrikassa".  Sitten kun he olivat aikeissa jo palata timanttiaarteen kanssa kotiin, joutuivat he villien matamorojen väijytykseen.

Pahassa tilanteessa ajautuivat he toisistaan erilleen ja nipin napin pelastunut Joe Pelata oli sen jälkeen siinä uskossa, että Hessun setä kuoli alkuasukkaiden kynsissä. Saatuaan myöhemmin tietää tämän sittenkin selvinneen hengissä alkoi Pelata uskoa, että Hessu Kettu on pettänyt hänet ja vienyt timantit.

Mikki ja Hessu lähtevät Afrikkaan etsimään kadonneita timantteja, voidakseen palauttaa Hessun sedän maineen. He matkaavat kohti ”mustan Afrikan mustaa ydintä” (cuore nero dell'africa nera). Afrikka on näissä tarinoissa aina epämääräinen monoliittinen kokonaisuus. On vain ”Afrikka”, myyttinen ja pelottava tuntematon, jossa ei ole sävyjä eikä vaihtelua. Koko valtava Saharan alapuolinen Afrikka on yhtä ja samaa koloniaalisen seikkailun temmellyskenttää, viidakoita, kultakaivoksia, timantteja, villejä heimoja ja salaisia laaksoja.

Näyttämö on tuttu H. Rider Haggardin (1856–1925) ja kumppaneiden vanhoista seikkailukirjoista ja niiden elo- ja sarjakuvallisista jälkeläisistä, joihin tämä Matamorojen timantit eittämättä lukeutuu. 

Mikki ja Hessu saapuvat tarkemmin määrittelemättömään Afrikan osaan, ”Africa Neraan”, ja sen syrjäiseen, takapajuiseen Valkokylään (Villa Bianca). Tarinan keskiössä olevat timantit vievät ajatukset hakematta Etelä-Afrikkaan, jonka 1870-luvulla löydetyt timanttiesiintymät ovat maailmankuuluja. 

Valkokylä on selvästi jonkin siirtomaahallinnon syrjäinen etuvartio. Kylässä on kaivosyhdistyksen toimisto ja poliisilaitos (eikä paljon muuta). Etelä-Afrikkaan viittaa selvästi myös Valkokylän šeriffin hollantilaiselta kalskahtava nimi Van. 
Suomennoksesta
poistettu sivu.

Pieneksi kolonialismin kritiikiksi voinee kai tulkita sen, miten Valkokylän šeriffi toimii myös poliisipäällikkönä ja tuomarina. Näin lainsäädäntö-, toimeenpano-, ja tuomiovalta on yksissä käsissä, ilman ulkopuolista kontrollia, mikä ei ollut merentakaisissa siirtokunnissa aikoinaan mitenkään tavatonta.

Hurjat afrikkalaiset matamorot edustavat puolestaan äärimmäistä toiseutta. Lähes kokonaan inhimillisiä piirteitä vailla olevat villit ovat kuin suoraan hornan syvyyksistä manattuja demoneja. Pelottavien olentojen ainoa funktio on toimia vastuksena päähenkilöiden toiminnalle. 

Sensuroimaton ruutu.
Matamorot ovat kuin päälle vyöryvä luonnonvoima, jolle ei voi mitään. Heillä ei ole toiminnalleen minkäänlaista motivaatiota, heidän vain ikään kuin kuuluu hyökätä valkoisten kimppuun, sitoa heidät paaluun ja kiduttaa.

Varsinaisia "tavallisia" afrikkalaisia vilahtaa sivuosissa pelkkinä statisteina, siirtomaahallinnon nuokkuvana virkamiehenä ja poliiseina, jotka tuntuvat lähes yhtä verenhimoisilta kuin matamorotkin.

Kaiken lisäksi käy ilmi, että Hessu Kettu ja Joe Pelata ovat rikollisia ja timantit kaivosyhtiöltä varastettuja.³ Ja sen päälle Hessun setä paljastuu vielä järkensä valon tyystin menettäneeksi vanhukseksi.
Saksalaiset toimittajat
poistivat puukot. 

Kaikista häiritsevistä elementeistään huolimatta Guido Martinan kirjoittama Matamorojen timantit on taitavasti konstruoitu tarina. Mysteeriä keritään auki vähitellen, tarinan uhkaava tunnelma ja jännite säilyvät loppuun asti. Ristiriitaisin tuntein tarinaan palaa yhä uudelleen, sillä sen atmosfäärissä on kuitenkin jotain kiehtovaa.

¹ Kolofonisivun tiedoissa painovuodeksi on merkitty 1970, mutta kirjaa mainostettiin Aku Ankassa toukokuussa 1971.
² Kaikki perustuvat 1940-luvun lopun lyhytpiirrettyihin.
³ Erikoisesti tarinan nimi on Matamorojen timantit, vaikka jalokivet ovatkin siirtomaahallinnon kaivosyhtiön omaisuutta.

Mikki ja Hessu timanttien jäljillä -kirjan tarinat:

  • Hessu ja taikasormus (Topolino e l'anello di... I TL 188-BP) K: Guido Martina, P: Giulio Chierchini, 1958
  • Mikki Hiiri ja lumottu Hopealähde (Topolino e l'incantesimo di fonte argento, I TL 199-B) K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1958.
  • Hessu ja esi-isien seikkailut (The Goofy Adventure Story, W OS 857-01) K: Vic Lockman P: Tony Strobl, 1957.
  • Mikki Hiiri ja matamorojen timantit (Topolino e l'imperatore della luce, I TL 193-AP) K: Guido Martina, P: Giulio Chierchini, 1958.
  • Mikki ja taikakenkä (The Magic Shoe, YM 132) K: Bill Walsh, P: Floyd Gottfredson ja Bill Wright, 1953.

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Televisiomainontaa ja visailuja

Neljäs Aku Ankan taskukirja paukahti lehtipisteisiin joulukuussa 1970. Kirjan tarinakokoelma on jokseenkin keskinkertaisen tasapaksu, ja oikeastaan vain sen ensimmäinen tarina nousee kunnolla esille. Pähkähullu televisiosatiiri ansaitsee lähemmän tarkastelun.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Älä hermoile, Roope-setä
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1970
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK

Kirjan avaustarina Roope-setä ja TV:n salakatsoja alkaa kohtauksella, jossa Roope seuraa televisiostaan yhtiönsä omia mainoksia. Hän havahtuu siihen, että huomaa jonkun katsovan lähetystä ikkunan takaa. Pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa! Se ei Roopea juurikaan ihmetytä, mutta se, että joku katsoo hänen televisiotaan ilmaiseksi saa hänet raivoihinsa.

Outo salakatselija saapuu ikkunan taa aina, kun töllöttimestä tulee suosittu visailuohjelma. ”Rakennustaiteen kysymys: montako kerrosta on 30-kerroksisessa talossa?” – ”Höm, voitteko toistaa?”

Televisiomainoksia ja hölmöjä tietokilpailuja pilkkaava sarjakuva valmistui vuonna 1963, jolloin Italiassa ei ollut lainkaan kaupallisia televisiokanavia. Maassa oli tuolloin ainoastaan Italian kansallisen yleisradioyhtiön Radio Audizioni Italianen (RAI) kaksi kanavaa. RAI 1 oli aloittanut säännölliset lähetykset vuonna 1954 ja RAI 2 pystytettiin vuonna 1961.

Televisiomainonnan suhteen oli Italian lainsäädännössä hyvin tiukat säännöt ja rajoitukset. RAI salli kaupallisten mainosten esittämisen vuosina 1957–1977 ainoastaan yhden ohjelman, Carosellon yhteydessä.¹ Italian tilanne muistutti siis aika lailla saman ajan Suomen televisiotilannetta, tuolloinhan Suomen Yleisradio vuokrasi ohjelmatilaa omilta kanaviltaan kaupalliselle toimijalle, eli Oy Mainos-TV-Reklam Ab -yhtiölle.

Mainonta televisiossa oli 1960-luvun Italiassa siis lähes olematonta. Silti tässä sarjakuvassa pilaillaan tv-mainosten ja muun töllöttimen viihdehömpän kustannuksella siihen malliin, kuin sitä olisi ollut kiusaksi asti. Voi olla, että Luciano Bottaro on saanut innoitusta sarjalleen sellaisista Carl Barksin tarinoista kuten Puhuva koira, jossa piikiteltiin amerikkalaisen television tyhmiä tietokilpailuja. Ja Ankkalinnahan on Yhdysvalloissa italialaisenkin lukijan mielestä.

Tarinassa Roope pyytää Pelle Pelotonta keksimään keinon, jolla salakatselija voidaan pyydystää. Salaperäiseksi piilotöllöttelijäksi paljastuu noita-akka Hekla Velho. Mummu on ihastunut visailuohjelman juontajaan ja haluaa tämän vuoksi katsoa ohjelman kaikki jaksot.

Alkuperäistä italialaista tarinaa näkemättä on vaikea sanoa viitataanko ohjelman juontajalla tässä johonkuhun oikeaan italialaiseen henkilöön. Joka tapauksessa Italian suosituin visailuohjelma 1950–60-luvulla oli sikäläinen Tupla tai kuitti -ohjelma ”Lascia o Raddoppia?” Sen italialais-amerikkalainen vetäjä Mike Bongiorno oli vuosikausien ajan huippusuosittu julkkis.

Roope lupaa noidalle ilmaisen televisiolaitteen, mikäli tämä onnistuu saamaan itsensä tavalla tai toisella kuvaruutuun. Turhaan Hekla yrittää päästä taika-shown vieraaksi, sillä hänen temppunsa ei vakuuta television taika-asiantuntijaa ja niinpä noita potkaistaan ulos studioilta. Heklan on turvauduttava noituuteen ja hän siirtää itsensä televisioantennin kautta suoraan lähetykseen. Samalla hän pilaa Roopen sähköhammasharjamainoksen. Niin, tuohon aikaan mainoksetkin lähetettiin usein suorina eetteriin.

Hekla saa televisionsa, mutta huolimattomuuttaan allekirjoittaa paperin, jonka mukaan hänen on myytävä kaksi miljardia sähköhammasharjaa, jotta pieleen mennyt tv-mainos tulisi korvatuksi. Patriarkaatin harjoittama konsumeristinen kapitalismi löi vanhan ajan matriarkaalisen noituuden yksi nolla! Onneton noita joutuu myymään sähköhammasharjoja kadulla.

1 Simona de Iulio, Carlo Vinti. The Americanization of Italian Advertising during the 1950s and the 1960s: Mediations, Conflicts and Appropriations. 13th Biennial Conference on Historical Analysis & Research in Marketing (CHARM), May 2007, Durham, United States. ffsic_01697020f  (PDF)


Älä hermoile, Roope-setä -kirjan tarinat:


  • Roope-setä ja TV:n salakatsoja (Zio Paperone e il telescrocco, I TL  397-A) K: Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro
  • Milla Magia ja Roopen miljoonat (Zio Paperone e la duplice alleanza, I TL 380-B), K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Luciano Gatto
  • Roope-setä Konkurssimaassa (Zio Paperone e la confisca dei beni, I TL 392-B) K: Rodolfo Cimino, P: Giorgio Bordini
  • Aku Ankka avaruusmatkalla (Paperino e il tandem spaziale, I TL 479-A)K: ? P: Luciano Gatto
  • Aku Ankka ennustajana (Paperino e le , I TL 426-C) K: ? P: Giulio Chierchini
  • Roope-setä ja kohtalokas perintö (Zio Paperone e la costosa eredità, I TL 375-A) K: Carlo Chendi, P: Luciano Bottaro
  • Aku Ankka höyryjyrärallissa (Paperino e il rally dei rulli, I TL 465-A) K: Osvaldo Pavese, P: Giorgio Bordini