Ub Iwerks ja tekijäkrediitit – Mikki-sarjakuva 93 vuotta

Ub Iwerks.

Walt Disneyn uran varhaisvuosien ensimmäinen ja tärkein yhteistyökumppani oli Ub Iwerks, koko nimeltään Ubbe Ert Iwwerks (24.3.1901–7.7.1971). Kansas City Film Ad Companyn palveluksessa toisensa tavanneet Walt ja Ub ystävystyivät nopeasti. Vuonna 1920 he perustivat ensimmäisen yhteisen firmansa nimeltään Iwwerks-Disney Commercial Artists. Se pysyi pystyssä vaivaisen kuukauden. Toinen yhteisyritys Laugh-O-Gram Films menestyi jo hieman paremmin. Se tuotti animoituja ajankohtaispiloja paikallisten elokuvateattereiden tarpeisiin.

Laugh-O-Gramin mentyä nurin, siirtyi Walt vuonna 1923 Hollywoodiin ja perusti veljensä Royn kanssa uuden yhtiön. Ub seurasi pian perässä. Yhtiö alkoi valmistaa suhteellisen suosittuja Alice in Cartoonland ja Oswald the Lucky Rabbit -piirrettyjä. Iwerks oli aikansa taitavimpia ja nopeimpia animaattoreita, hän myös loi monia uusia hahmoja.

Oswald, eli Osku-kani osoittautui hyvin suosituksi. Tuottaja Margaret Winklerin aviomies Charles Mintz halusi kerätä piirretyistä isomman tuoton ja palkkasi salaa Waltin animaattorit omaan studioonsa. Kun Walt kieltäytyi tekemästä filmejä aiempaa halvemmalla hinnalla, jatkoi Mintz Osku-kanien tekemistä itse - hahmon tekijänoikeudet eivät olleetkaan Disneyn omistuksessa. Waltin tueksi jäi tässä vaiheessa vain kolme uskollista, ja yksi heistä oli Ub.

Kun vanhan sopimuksen edellyttämää viimeistä Oswald-piirrettyä valmistettiin, jäi Ub työajan jälkeen piirtämään salassa uuden hahmon ensimmäistä seikkailua, Plane Crazya (1928).

Disney salli alkuaikoina taiteilijoidensa signeerata työnsä. Monista Oswald ja Alice -julisteista ja publicity-kuvista voi löytää Hugh Harmanin tai Ub Iwerksin nimikirjoituksen. Samoin Disney antoi krediitit Iwerksille, niin elokuvajulisteissa kuin ensimmäisissä Mikki-stripeissäkin. Myös lehtiin lähetetyissä esittelyjutuissa Ub mainitaan sarjakuvan tekijänä. Stripit oli kylläkin signeerattu Waltin nimellä, mutta sarjan otsikossa mainittiin piirtäjänä Ub Iwerks. Tilanne muuttui heti Ubin lähdettyä. Sarjakuvissa ei näkynyt Disneyn lisäksi enää muita nimiä. Arvailujen varaan jää oliko Ubin lähdöllä asiaan jotain vaikutusta. 

New York Daily Mirror 13.1.1930.

Ub ja Walt olivat 1930-luvun alussa alkaneet riitaantua keskenään. Animaatiotyön lisäksi Ubin työkuormaa lisäsi vasta-aloitettu Mikin sanomalehtisarjakuva. Lisäksi Ub tunsi, ettei hänellä ole enää sananvaltaa oman työnsä suhteen. Disneyn elokuvien levittäjänä toiminut Pat Powers päätti käyttää tilannetta hyväkseen. Disneyn ja Powersin välisen sopimuksen rauettua oli Powers houkutellut Iwerksin leipiinsä. Powersin tarjous tuntui hyvältä – Ub saisi oman studion ja taiteellisen vapauden. Iso MGM-yhtiö toimisi elokuvien levittäjänä. Walt koki Iwerksin lähdön henkilökohtaisena loukkauksena, eivätkä heidän välinsä koskaan palautuneet entiselleen, vaikka Ub palasikin vuonna 1940 Disneyn palvelukseen. Hänen oma studionsa oli elänyt noin seitsemän vuotta.

Disney ja Iwerks merkitty tekijöiksi.

On epäselvää, kuinka paljon Oswaldin menetys ja Ub Iwerksin lähtö vaikutti siihen, miten Walt Disneyn nimi ainoana sai näkyä yhtiön tuotteissa ja miten Disneyn tekijänoikeuksia valvottiin ylenpalttisen pedanttisesti 1930-luvulta eteenpäin. Sarjakuvien yhteyteen tekijätiedot saatiin ensimmäisen kerran vuoden 1930 jälkeen vasta 1986 Gladstonen aloitettua Disney-lehtien julkaisemisen. Sekä Mikki-piirtäjä Floyd Gottfredson, että Aku-taiteilija Al Taliaferron leski Lucy Taliaferro muistelivat kumpikin omissa haastatteluissaan myöhemmin, miten Walt itse olisi 1940–50 -luvun vaihteessa halunnut antaa piirtäjien signeerata työt omalla nimellään. Syndikaatti kuitenkin vastusti asiaa.

Vahvia ja meteoriittiprobleemi

Vuonna 1958 ilmestyneessä tarinassa Roope-setä rahapulassa (W DISBP 1-03 The Forbidium Money Bin) Pelle on rakentanut Roope-sedälle pyöreän rahasäiliön vahviasta, ”maailman lujimmasta metallista”. 

Suomennoksessa metallin ominaisuuksia ei availla sen enempää. Alkukielellä vahviaa kutsutaan nimellä forbidium ja Pelle valottaa sen olevan "the toughest metal that can be made from the known elements of the Earth". Eli vahvia on kovin metalli, joka on mahdollista valmistaa maapallolla tunnetuista alkuaineista. Siitä voimme päätellä, että se on ehkä useiden eri metallien sekoitus, eli lejeerinki tai niin kutsuttu superseos (superalloy), jota on voitu vahvistaa joillakin tarkemmin määrittelemättömillä alkuaineilla. Esimerkiksi liuoslujituksessa metalliin seostetaan aineita, jotka vahvistavat metallin hilarakennetta. Vahviaan ei mikään pora pysty, eikä niin kuumaa hitsausliekkiä ole olemassakaan, joka sitä pystyisi sulattamaan.

Roope unohtaa (tietenkin) säiliön lukon numeroyhdistelmän ja jotta rahoihin päästäisiin jälleen käsiksi on Pellen löydettävä jostain ainetta, joka on vahviaakin vahvempaa. Pellen mielestä sitä voisi löytää Kuuhun törmänneistä meteoriiteista. Rakennetaan siis pikavauhtia avaruusraketti ja riennetään Kuuhun. Rakettiinsa Pelle on asentanut ilmaisimen, joka kilauttaa kelloa heti, kun se havaitsee jotain epätavallista mineraalia. Pian löydetäänkin erään meteoriitin sisältä erikoinen möhkäle tunnistamatonta ainetta, joka on niin kovaa, ettei hitsausliekki eikä edes vahviasta tehty pora siihen pysty. Pelle arvelee sen olevan muinaisen komeetan tiivistynyt ydin.

Murikka nostetaan mukaan raketin ruumaan ja niin lähdetään taas kohti Maata ja Ankkalinnaa. Vasta matkan aikana Pellen mieleen juolahtaa, ettei erikoista materiaalia voi työstää millään tavalla, yksikään työkalu ei ole kyllin kova sen käsittelyyn. Kaiken kukkuraksi mötikkä on mitä ilmeisimmin äärimmäisen tiheää ja painavaa ainetta. Maan vetovoiman piiriin tultua sen paino lisää raketin lähestymisnopeutta Maan ilmakehään niin, että koko alus uhkaa ilmakehän kitkan vuoksi syttyä tuleen. Murikka on sen vuoksi heivattava pois kyydistä. Se sukeltaa kohti maata kuin meteori, mutta ilmakehään syöksyminen ei saa sitä edes hehkumaan.

Kiihtyvää vauhtia ilmakehään saapuva meteori tavallisesti kuumenee kompressoituneen ilman ja kitkan vaikutuksesta siinä määrin, että se yleensä sulaa ja höyrystyy pois. Meteorit kuumenevat yli 1700 celsiusasteeseen, minkä vuoksi maahan saakka päätyneet meteoriitit sisältävät vain hyvin kovia ja tiheitä aineita, jotka kestävät erittäin korkeita lämpötiloja.  Meteoriiteissa on esimerkiksi iriudimia, joka on maan pinnalla suhteellisen harvinaista. Se on hyvin tiheää metallia, jonka sulamispiste on 2446 celsiusastetta. Siinä mielessä Pellen ajatus erityisen kovien aineiden löytymisestä meteoriittien sisältä on hyvinkin looginen. Pellen ja Roopen löytämä murikka ei tässä tilanteessa sula, eikä hajoa edes maahan pudotessaan. Ja tietysti se iskeytyy Roopen rahasäiliöön!

Ja koskapa möhkäle oli forbidiumiakin kovempaa ainetta, se totta kai murskasi Roopen säiliön ja viskoi sen sisällön ympäriinsä. Törmäys ei kuitenkaan muodosta kraatteria eikä se myöskään näytä aiheuttavan kuumuutta, joka sulattaisi säiliön sisällä olevat kolikot. Mitä ilmeisimmin vahviasta tehty kupoli absorboi murikan aiheuttaman törmäysenergian miltei kokonaan, vaikkei kestänytkään ehjänä. Tarinan lopputilanteessa ankkalinnalaiset keräilevät iloisina törmäyksen ympäriinsä sinkoamia kolikoita astioihinsa ja kottikärryihinsä.

Miten kovaa oli Pellen ja Roopen Kuusta löytämä aine? Sehän ei palanut edes ilmakehään syöksyessään. Mikä oli löydetyn aineen tiheys ja massa? Kuinka voimakas oli sen impakti kun se iskeytyi rahasäiliöön?

Voimme olettaa, että kuusta löytynyt mötikkä on äärimmäisen tiheää materiaalia. Osmium on tihein ja painavin maasta löytyvä metalli, litra sitä painaa 22,6 kg. Sarjakuvaruudun piirroksesta voimme karkeasti arvioida meteorimöhkäleen kooksi ehkä kuutiometrin. Mikäli löytynyt meteorimöhkäle on yhtä tiheää kuin osmium, voidaan murikan painoksi helposti laskea vähintään noin 22,6 tonnia (1 kuutiometri = tuhat litraa). Vertailun vuoksi: painavaksi tunnettu lyijy painaa 11,3 kiloa litra ja puhdas kulta 19,3. Osmiumin sulamispiste on 3033 °C, eli se ei ainakaan sula ilmakehään törmätessään.

Myös iridium on erittäin lujaa ainetta: kuutiometri sitä painaa noin 22,4 tonnia. Sen sulamispiste on hiukan alhaisempi, 2446 °C. Ehkä meteoriitissa on sekaisin monia eri aineita. Joka tapauksessa se painaa useita kymmeniä tonneja. Vertailun vuoksi mainittakoon, että kuutio tavallista rautaa painaa ainoastaan 7,9 tonnia. 

Hitsausliekin kuumuus voi yltää 3200 celsiusasteeseen. Osmium alkaisi jo sulaa tässä lämpötilassa, joten on helppo todeta, että kuumeteoriitti on osmiumiakin tiheämpää ainetta. Kenties Pellen arvelu möhkäleen kosmisesta alkuperästä on oikeaan osunut. Erittäin tiheitten neutronitähtien massa on kirjaimellisesti tähtitieteellinen. Teelusikallinen neutronitähteä painaisi Maan pinnalla 90 miljoonaa tonnia. Joka tapauksessa voidaan päätellä Pellen ja Roopen löytämän mötikän syntyneen erittäin suuren paineen alaisena. Neutronitähden palanen se ei nyt sentään ole, sillä kuutiometrin kokoinen pala sitä olisi repinyt Kuun pieniksi murusiksi siihen törmätessään. Mutta murikka mitä ilmeisimmin on jotain, mitä ei ainakaan Maan kuoresta voida löytää.

Pelle nostaa möhkäleen rakettiinsa teräsvaijerien varassa. Kuvassa näkyvien kaapelien paksuutta voi arvioida vertaamalla sitä piirroksessa vaikkapa Pellen peukaloon. Mikäli vaijeri on halkaisijaltaan noin 2 cm paksua, se pystyy katkeamatta nostamaan suunnilleen kolme tonnia, vaijerin rakenteesta riippuen. Tästä johtuen arvioimme siis meteoriittimöhkäleen painavan Kuussa jokseenkin sen verran. Kuun painovoima on 1/6 Maan painovoimasta, jolloin Kuussa 3000 kiloa painava objekti painaisi maan pinnalla 6 x 3000 = 18 tonnia. Pelle epäilemättä käyttää jotain keksimäänsä erikoisvahvaa vaijeria, joka pystyy nostamaan painavampiakin kappaleita. Kuusta noudetun möhkäleen paino Maan pinnalla olisi siis melko varmasti yli 20 000 kiloa.

Meteoriitin impaktin voimakkuus riippuu painon lisäksi sen tulokulmasta ja vauhdista ilmakehään saapumisen aikaan. Kuvasta voidaan arvioida meteorin tulokulmaksi noin 50 astetta. Näin jyrkässä kulmassa Maahan saapuvan objektin nopeus voi olla ainakin 15 kilometriä sekunnissa. Sen nopeus kuitenkin hidastuu jarruttavan ilmakehdän vuoksi melko nopeasti. Tavallisesti tällaisen kohteen nopeus on jo parinkymmenen kilometrin korkeudella maanpinnasta hidastunut tavalliseksi vapaaksi putoamiseksi. Viimeisillä kilometreillä se on enää alle sata metriä sekunnissa. Sillä nopeudella se myös iskeytyy maahan.

Pelle Peloton ja Roope ovat tietyssä mielessä tuottaneet - tahattomasti toki - kosmisen mittakaavan Leebin kovuuskokeen (Leeb rebound hardness test) Vahvia-materiaalille. Leebin kovuusmittauksessa materiaalin pintaan törmäytetään kuula, jonka nopeus mitataan ennen osumaa ja pinnasta kimpoamisen jälkeen. Koekappaleen kokeessa absorboima energia edustaa koekappaleen dynaamista Leebin kovuutta. (Wikipedia)

Impaktin voimakkuus jouleina voidaan laskea kaavalla: liike-energia = (1/2)MV², jossa M = kappaleen massa ja V = nopeus juuri ennen iskeytymistä. Kaavassa tarvittaviin muuttujiin ei kuitenkaan ole saatavissa täsmällisiä suureita. Teoriassa tätä kautta kuitenkin olisi mahdollisuus laskea ainakin likimääräisesti forbidiumin vahvuus. Rahasäiliö selvästikin absorboi rakenteisiinsa suurimman osan törmäyksen voimasta, koska törmäys ei tuottanut mitään nähtävää kraatteria. 

Kuvatun kaltaisen projektiilin törmäysvoimasta olisi pitänyt syntyä halkaisijaltaan noin 300 metriä laaja ja 70 metriä syvä kraatteri.¹ Materiafysiikkaan kuuluvien lujuuslaskelmien pohjalta pitäisi pystyä määrittelemään sellaisen materiaalin kovuus, joka pystyy mitätöimään tietyn vahvuisen iskuaallon suunnattoman voiman. Forbidium/vahvia murtuu, mutta kaikki törmäysenergia nähtävästi vaimenee sen rakenteisiin, mikä kuuluu jopa ääniefektissä: se on pelkkä "poing", eikä esimerkiksi "kaboom".

Lue lisää Pelle Pelottoman keksinnöistä uudesta kirjasta Keksintöjä Ankkalinnasta!

1 impact.ese.ic.ac.uk/ImpactEarth/ImpactEffects/

Eri aineiden voluumista ja painosta:

www.aqua-calc.com/calculate/volume-to-weight

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leebin_kovuuskoe

Pelle ja Pasila – Uusi uljas kaupunki

Pelle Pelottoman keksijäntaitoja on käytetty hyväksi kaupunkisuunnittelun yhteydessä, Suomessa! Kun Pasilan alueen modernisointia ja uudisrakentamista alettiin kehitellä, esiteltiin tehtyjä kaavaluonnoksia ja suunnitelmia Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston näyttelyhuoneistossa syksyllä 1970. Näyttelyn yhteydessä jonkinlaisena kevennyksenä esiteltiin suurennettuja sivuja Pelle Peloton -tarinasta Tulevaisuuden kaupunki.

Itä-Pasilan vanhat puutalot haluttiin purkaa, eikä asuntojen vuokrasopimuksia enää uusittu. Uuden Pasilan suunnitelmat olivat perua arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija Le Corbusierin Ville Contemporaire -ajattelusta. Korkeita rakennuksia, massiivisia toimistotaloja, leveitä eri kerroksissa olevia liikenneväyliä, joita yhdistivät monitasoliittymät.¹

Pasilan modernisoinnin taustalla olivat Helsingin nopea kasvu ja ennen kaikkea autoistumisen voimakas lisääntyminen. Autoistuminen oli päässyt Suomessa toden teolla vauhtiin, kun autojen tuonnin säännöstelystä luovuttiin 1962. Tämä vaati liikenneyhteyksien suunnittelulta uusia ajatuksia, liikenneruuhkat lisääntyivät. Pasilaa lähdettiin suunnittelemaan tekniikkaa ja tehokkuutta arvostaen. Sille on leimallista liikenteen hallitsevuus ja kaksitasoinen kaupunkirakenne: jalankulku on nostettu omalle betonikannelleen katuverkon yläpuolelle.

Itä-Pasilan suunnitelmia lähdettiin tekemään arkkitehti Reijo Jallinojan diplomityön pohjalta. Jallinojan mukaan Itä-Pasilasta piti tulla ”avantgardistinen utopia”², mutta lopullinen toteutus oli taloudellisista syistä monin osin toisenlainen kuin arkkitehti oli toivonut.

Ilmeisesti näyttelyssä esitellyn Carl Barksin piirtämän Pelle-tarinan avulla pyrittiin saamaan kaupunkilaiset myötämielisiksi modernistisille kaupunkisuunnitelmille. Se tuntuu erikoiselta, sillä tarina on uudenaikaisen koneistetun kaupunkirakenteen suhteen hyvin kriittinen, melkein dystooppinen – tarinan alkukielinen nimi on Monsterville (!). Tarinassa Ankkalinnan päättäjät palkkaavat Pellen tekemään kaupungista uudenaikaisen ja täysin automatisoidun asuinpaikan. 

Kaikki vanha puretaan pois ja Pellen suunnitelmien mukaan rakennetaan monimutkaiselta näyttävä verkosto julkista liikennettä, joka on nostettu useammille eri tasoille. Ihmiset kulkevat monorail-junilla, pneumaattisissa putkissa ja liukuvilla jalkakäytävillä, kaikki on koneistettua ja automaattista. Työpaikat, jopa lasten lelut, on kaikki automatisoitu. Ankkalinnalaiset tylsistyvät tällaisessa ympäristössä. Barks on tässä omalla tavallaan Le Corbusierin ja muiden modernistien arvostelijoiden kanssa samoilla linjoilla, asumiskoneilla täytetty kaupunkirakenne tuottaa epäviihtyisyyttä ja taloudellista tehottomuutta.

Muutamat arkkitehdit kritisoivat Pasila-suunnitelmia jo tuoreeltaan. Esimerkiksi arkkitehti Folke Wickström kirjoitti kriittisen ja pitkän tekstin Helsingin Sanomien yleisönpalstalla 18.10.1970 otsikolla ”Metromiesten Pasila-näyttely ylimielinen ja ylimalkainen”. Siinä hän kirjoitti mm. näin:

”Pasila-suunnitelman lisäperusteiksi on otettu mukaan esimerkkejä vastaavanlaisista suunnitelmista ulkomaisissa monimiljoonakaupungeissa, kuten Pariisissa, New Yorkissa, Tokiossa, San Franciscossa, Hampurissa ym. Sitä paitsi voimme töllistellä Aku Ankan futuristisen kaupungin utopistista kaupunkimaisemaa. Millaista satumaista kehitysoptimismia!”

Otsikon "metromiehet" viittaa näyttelyn rakentamiseen ja suunnitteluun osallistuneeseen Helsingin kaupungin Metronsuunnittelutoimistoon. Itä-Pasilan rakentaminen alkoi tasan 50 vuotta sitten, vuonna 1972.

Lisää Pelle Pelottoman keksinnöistä vasta ilmestyneessä kirjassa Keksintöjä Ankkalinnasta - Tiedettä ja teknologiaa Carl Barksin tarinoissa. 

¹ Samaa ajattelua löytyy Helsingin Merihaasta ja Espoon Nittykummun nykyisen Metrokeskuksen ympäristöstä.

² Turun sanomat. 24.9.2005. Arkkitehti Reijo Jallinoja sai rakennustaiteen valtionpalkinnon.

Pelle-sarjan kuvan tekstilainaus Aku Ankka -lehden tilannekatsauksesta 17.2.1972 (Päivälehden arkisto toimintakertomuksia Ba1)

Samu Sirkan joulutervehdys

Jouluaattona moni vetäytyy sulattelemaan jouluateriaa perinteisen Samu Sirkan joulutervehdyksen parissa. Tunnin mittaisessa ohjelmassa Samu availee elokuvallisia joulukortteja kaikilta ystäviltään. 

Ohjelma koostuu jouluisista lyhytfilmeistä ja muutamien pitkien animaatioelokuvien valikoiduista kohtauksista. Aku käärii lahjapaketteja, Mikki ja Pluto koristelevat joulukuusta, Peter Pan ystävineen lentää kohti Mikä-Mikä-Maata. Siellähän se on aina ollut, aattoillassa. Aina! Vai onko sittenkään?

Samu-Sirkan joulutervehdyksessä on alun perin kyse Walt Disney's Wonderful World -sarjan 5. tuotantokauden jaksosta numero 12, vuodelta 1958. Yhdysvalloissakin sitä esitetään tuon tuostakin jouluisin, ja se tunnetaan yleisesti nimellä From All of Us to All of You.

Mutta onko sitä tosiaan esitetty "aina" joka joulu? YLE TV1 alkoi esittää Samu-Sirkan joulutervehdystä aatonaattona 1978, eli vasta 20 vuotta ohjelman valmistumisen jälkeen. Se pysyi aatto-ohjelmistossa vuoteen 1983 saakka. Sen jälkeen sen esittämiseen tuli peräti kahdeksan vuoden tauko, ja se tuli takaisin Suomen televisiokanaville Kolmoskanavan puolelle jouluna 1991. Siitä se siirtyi luontevasti MTV3:n jouluperinteeksi. Joskaan sielläkään se ei ole ollut aivan joka vuosi.

Ruotsissa ohjelmaa alettiin esittää jo vuoden 1960 jouluaattona ja siellä sillä onkin hyvin vankka asema. Perheet kerääntyvät television eteen jouluaattona tarkalleen klo 15 kun Kalle Anka och hans vänner önskar God Jul alkaa. Jouluinen rituaali on pitänyt pintansa videoiden, levytallenteiden ja suoratoiston puristuksissakin. Ohjelmaa ei missään nimessä tallenneta myöhemmin katsottavaksi, tai tuijotella suoratoistopalvelusta. Lineaarisen television ääreen on vuosittain kokoontunut 3–4 miljoonaa ruotsalaista.

Tanskassa Disneys Juleshow: Fra Alle Os til Alle Jer nähtiin ensi kertaa 1967 mutta joka vuosi se on sielläkin tullut vasta vuodesta 1975 alkaen. Sitä ei välttämättä esitetty aina jouluaattoisin, vaan esityspäivä vaihteli 23.–26.12. Norjalaiset ovat seuranneet Samun joulutervehdystä nimellä  Donald Duck og vennene hans vuodesta 1979 alkaen. 

Helsingin Sanomien digiarkistoja (aikakone.hs.fi) kaivelemalla tv-ohjelmatiedoista voidaan nähdä, että Samun esittäminen juuri jouluaattona tuli perinteeksi vasta vuonna 1995. Tarkemmin sen paikka vakiintui juuri iltaseitsemän aikaan 2000-luvun alussa.

1978 23.12. TV1 klo 18.45

1979 24.12. TV1 klo 15.25

1980 ei Samua, mutta Danny Kayen kanssa Disneylandissa, 25.12. klo 18.15 Mtv (Yle1)

1981 ei Samua

1982 24.12. TV2 klo 17.05

1983 24.12. TV2 klo 16.15

1984 ei Samua

1985 ei Samua

1986 ei Samua

1987 ei Samua

1988 ei Samua

1989 ei Samua

1990 26.12. TV3 klo 16.50 (lisäksi dokkari Walt Disneystä, Aku Ankan syntymäpäivä-koostepätkis ja Maija Poppanen)

1991 25.12. TV3 klo 16.50

1992 24.12 MTV3 klo 19.05

1993  Ei Samua, mutta Nalle Puhin jouluhuolet 24.12 TV3 ja Hessun joulumelut 25.12. MTV3

1994 ei Samua, mutta aattona klo 13.15 Disneyn taikayö, "viihdettä Euro Disneyssä".

1995 24.12. MTV3 klo 13.55

1996 24.12. MTV3 klo 15.10

1997 24.12. MTV3 klo 16.00

- Helsingin Sanomien digiarkistosta puuttuvat vuosien 1998–2012 välillä ilmestyneet lehdet.

2013 24.12. MTV3 klo 19.10 -->vuosittain jämptisti.

Aku Ankka -lehti 70 vuotta!

Tänään 5.12.2021 vietetään ankallispäivää, eli Aku Ankka -lehden vuosipäivää. Tänä vuonna lehti täyttää pyöreät 70 vuotta! Päivämäärä on enemmän tai vähemmän sattumalta myös Walt Disneyn syntymäpäivä. Hän täyttäisi siis tänään 120 vuotta.

Aku Ankka lennähti joulukuussa 1951 maatalousvaltaiseen Suomeen, kaikin tavoin mustavalkoisen harmaaseen ja hitaasti sodasta toipuvaan maahan. Sarjakuvalehtiä oli hyvin vähän.

Vuonna 1949 aloittaneet Sarjakuvalehti, Buffalo Bill sekä hyvin lyhytikäiseksi jäänyt Seikkailusta seikkailuun olivat kaikki kokonaan tai osin mustavalkoisia. 

Sanomalehtien harvat sarjakuvat olivat nekin mustavalkoisia. Suomen suosituin sarjakuva oli Kuluttajain lehdessä ilmestynyt Pekka Puupää, josta saatiin kokoelma-albumi kerran vuodessa. Hehkuvissa väreissä ilmestynyt Aku Ankka oli jotain aivan ihmeellistä.

Sanoma Osakeyhtiön kirjapainojohtaja Risto Kavanne aloitti neuvottelut Aku Ankan julkaisemisesta jo vuonna 1949 tanskalaisen Gutenberghus-yhtiön kanssa. Se oli hankkinut Disney-lehtien julkaisuoikeudet koko Skandinaviaan ja Saksaan vuonna 1947. Sanoma teki jo neuvottelujen aikana sarjakuvalehtien painatuskokeita sanomalehtirotaatiolla, joskin tulokset olivat kehnoja.

Sanoma kuitenkin kiirehti saadakseen julkaisusopimuksen, sillä myös Yhtyneet Kuvalehdet, Tammi ja Paletti olivat osoittaneet kiinnostuksensa Aku Ankan julkaisemiseen. Sopimus saatiin aikaiseksi 17.10.1949. Painopaperin säännöstely ja Sanoman uuden laakapainokoneen viivästyminen kuitenkin lykkäsi lehden aloitusta vielä parilla vuodella.

Sanoma Osakeyhtiön painolaitos Helsingin keskustassa Ludviginkadulla ei enää 1950-luvulle tultaessa täyttänyt uuden ajan vaatimuksia. Pitäjänmäelle oli jo 1940-luvun viimeisinä vuosina alettu suunnitella yhtiön uutta siviilikirjapainon uudisrakennusta. Aku Ankan ensimmäiset numerot oli määrä painaa siellä, mutta sen rakentaminen viivästyi pahasti muun muassa putkimieslakon vuoksi.

Tästä syystä Aku Ankan viisi ensimmäistä numeroa painettiin vielä Ludviginkadun vanhalla arkkioffset-koneella. Näitä aivan ensimmäisiä numeroita pidetään tästä syystä erityisen hyvälaatuisina. Arkkipainossa voitiin käyttää laadukkaampaa paperia ja värinsäätömahdollisuudet olivat offsetrotaatiota paremmat.

Akun aloittaessa ilmestymisensä oli sodanjälkeinen painopaperin säännöstely yhä voimassa. Joulukuussa 1951 ilmestyneen näytenumeron painosta piti pudottaa suunnitellusta 50 000 kappaleesta 37 000 kappaleeseen, kun viranomaiset vähensivät Sanomalle tätä tarkoitusta varten myönnetyn paperin määrää. Melkein koko painos myytiin loppuun ja levikki kasvoi hirmuista vauhtia. Seuraavana vuonna se oli yli 45 000 ja 1953 päästiin jo reilusti yli 60 000 kappaleen.

Aku Ankkaa hyödytti tietysti myös varsin otollinen markkinatilanne – suuret ikäluokat, eli vuosina 1945–1949 syntyneet, joita oli reilusti yli puoli miljoonaa, alkoivat opetella lukemaan. 

Sanoma satsasi paljon markkinointiin. Helsingin Sanomissa lehteä mainostettiin etusivulla useita päiviä ennen ilmestymispäivää nokkelan salaperäisesti Akun kuvalla ja tekstillä ”Minä tulen pian”.

Ankan päätoimittajaksi nimitettiin Sirkka Ruotsalainen (os. Nuormaa, 1901–1995). Hän oli Valittujen Palojen päätoimittaja ja Helsingin Sanomien päätoimittajan Eljas Erkon sihteeri. Ruotsalainen oli vastannut Hesarin artikkeleiden, ulkomaan uutisten ja sarjakuvien käännöksistä jo vuodesta 1930 lähtien. Ruotsalaisella oli siis Aku Ankan ja Mikki Hiiren kääntämisestä jo pitkä kokemus.

Alusta alkaen Ruotsalaisen pyrkimyksenä oli vaalia lehden käännöksissä hyvää suomen kieltä. Vaikka puhekuplien tekstit olivat tasalaatuista yleiskieltä, saatiin eri hahmoille oma persoonallinen puheenpartensa kullekin ominaisin lausahduksin ja hokemin. 

Mummo Ankalla saattoi olla vanhahtavia sanoja tyyliin ”herttinen sentään”, Roope tokaisi tuon tuostakin ”voihan mammona” ja niin poispäin. Ainoa myönnytys slangin suuntaan oli Hessun rento ”mä”, eräänlaisena pikanttina mausteena. Niin, ja tietenkin Aku Ankan oma interjektio ”kääk”, joka pääsi Kotimaisten kielten keskuksen julkaisemaan Kielitoimiston sanakirjaan lopulta vuonna 2012.

Lisää Aku Ankka -lehden historiasta ja kaiken maailman Disney-sarjakuvista voit lukea lisää kirjasta Disney-sarjakuvien historia 1920-2020. 

Pildivihik Virosta

Disneyn tuotanto murtautui ajoittain jopa rautaesiripun läpi. Aiemmin olen kertonut karjalan kielellä julkaistuista Kolme potshin poigasta -kirjasista, jotka oli julkaistu Venäjän Karjalassa 1930-luvun lopulla peräti generalissimus Stalinin toimeksiannosta! Muistamme myös Sergei Eisensteinin ihailevat esseet Disneyn lyhytelokuvista. Olen kertonut myös Neuvosto-Virossa 1970-luvun alussa julkaistusta kovakantisesta kokoelmasta Disney-sarjakuvia. 

Itse asiassa Disneyn sarjakuvia nähtiin Neuvosto-ajan Virossa ainakin jo 1960-luvulla satunnaisesti sellaisissa lasten ja nuorten pioneerilehdissä, kuten Säde ja Pioneer. Säde-lehteä julkaisi vuosina 1946–1990 Eestimaa Kommunistliku Partei Keskkomitee Kirjastus, eli Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean kustantamo.

Aku pikkupioneerien
Säde-lehdessä 1972.

Vielä vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista julkaistiin vuonna 1990 neljän numeron verran Pildivihik-nimistä sarjakuvalehteä. Sen varsin sekalaisten sarjojen joukossa oli muutamia Disney-sarjakuvia. Lehden kakkosnumerosta löytyy kaksi Disney-sarjista, yksi Mikki Hiiri -tarina ja yksi pienestä höyryhinaajasta kertova Pikku Purtilo -sarjakuva nimellä Väike puksiir. Molemmat on piirretty uudelleen epävarmalla viivalla "läpipiirtäen". Kannen siihen on tehnyt arvostettu lastenkirjailija, runoilija ja muusikko Henno Käo (1942–2004). Lehden sisäsivut on oudosti painettu hennon vaaleansiniselle paperille.

Harrastelijamaisesta painoasusta huolimatta lehden julkaisija oli yksi Viron suurimpia kustantajia, Eesti Raamat. Se on vanhin yhä toimiva virolainen kustantamo. Vaikka se on toiminut nykyisellä nimellään vasta vuodesta 1964 lähtien, juontavat sen juuret 1900-luvun alkuun.

Mikki-tarina Miki ja Pluuto seiklused on kopioitu kömpelösti Jack Bradburyn piirtämästä tarinasta Mistaken Identity (Ei lomamatkaa ilman seikkailua, S 68014) vuodelta 1968. Pikku Purtilo -sarja on puolestaan kopsattu Walt Disney's Comics and Stories -lehden numerossa 79 ilmestyneestä tarinasta vuodelta 1948. Pikku laivahahmo Little Toot periytyy Hardie Gramatkyn lastenkirjasta, josta Disney teki animaation episodielokuvaan Melody Time (Säveltuokio, 1948). Sarjakuvan piirsi Harvey Eisenberg.

Virolaisen sarjakuva-asiantuntijan Ivar Lausin mukaan on mahdollista, että nämäkin tarinat on julkaistu alkuaan joskus 1960- tai 1970-luvulla jossakin nuorten pioneerilehdessä. Lehden muita amerikkalaisperäisiä sarjoja ovat Hanna & Barberan TV-hahmoista yhtä kehnosti tehtyjä mukaelmia. Lehden nelosnumerossa on myös alkuperältään ehtoja virolaisia sarjakuvia ja Andres Jaaksoon lyhyt artikkeli sarjakuvien historiasta.

Apinalaatikon mukaan lehden painos (Trükiarv) oli muhkeat 100 000 kappaletta. "Taiteelliseksi toimittajaksi" mainittu "H. Tikand" saattaa olla lastenkirjakuvittaja Helvi Tikand.

Säde-lehden skannauksesta kiitokset Ivar Lausille!

Disney-sarjakuvien historia ilmestynyt!

Monen vuoden työ on valmis! Lähes 400 sivua asiaa kaikenmaailman Disney-sarjakuvista!

Disney-sarjakuvien historia on yllättävä, kiehtova ja välillä hämmästyttäväkin sukellus ympäri maailmaa yli 80 vuoden aikana tuotettuihin Disney-sarjakuviin.

Kirja tarkastelee kansainvälisesti tuotettuja Disney-sarjakuvia oman aikansa historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa vasten. Miten toinen maailmansota vaikutti sarjakuviin, niiden tuottamiseen ja julkaisemiseen? Minkälaisia vaikutuksia sodanjälkeisellä, sarjakuvavastaisella ilmapiirillä oli Disney-sarjakuviin? Miten Mikki ja kumppanit levisivät ympäri maailman? Kirja on ennennäkemättömän laaja katsaus Disney-hahmojen tuotantoon kautta aikain. Globaali kustannustoiminta kunkin maan ominaispiirteineen on antanut omat sävynsä periamerikkalaisen sarjakuvan kaanoniin.

Suomi-osioon sisältyy myös laaja katsaus tänä vuonna 70 vuotta täyttävän Aku Ankka -lehden historiaan.

Disney-sarjakuvia on tuotettu yli yhdeksän vuosikymmenen aikana ainakin Yhdysvalloissa, Englannissa, Italiassa, Hollannissa, Tanskassa, Ruotsissa, Espanjassa, Ranskassa, Argentiinassa, Brasiliassa, Egyptissä, Jugoslaviassa, Japanissa ja pienimuotoisesti myös Suomessa. Piirtäjiä ja kirjoittajia löytyy vielä useammasta maasta.

Ja löytyypä kirjasta myös näyte itsensä Walt Disneyn piirtämästä sarjakuvasta!

Katso mahtipontinen esittelyvideo:

Tilaa kirja Turun Sarjakuvakaupasta!

Eteläisen naapurimaamme Disney-julkaisuista

Neuvosto-Viron aikana maassa ilmestyi Disney-sarjakuvia tasan yhden kirjakokoelman verran. Kovakantinen, kulttimainetta nauttiva Piilupart, Miki ja teised (Aku, Mikki ja kumppanit) ilmestyi tallinnalaisen Kunst-kustantamon julkaisemana vuonna 1972. 

Kirjan sarjat on esilehden tietojen mukaan käännetty suomenkielisistä Aku Ankoista ja samassa yhteydessä mainitaan myös Sanoma osakeyhtiö. Tiedossa ei ole, onko todellista yhteistyötä ollut.

Sarjakuvatarinoiden koostajaksi mainitaan T. Viirand. Kyseessä on toimittaja, kirjailija ja kääntäjä Tiiu Viirand (s. 1939). Hän toimi äidinkielen ja historian opettajana ennen kuin ryhtyi vuonna 1965 Kunstin kustannustoimittajaksi. 

Kyseessä on ainoa Neuvostoliitossa julkaistu Disney-sarjakuvien kokoelma! Kaiken kukkuraksi kirjan 30 000 kappaleen painos tehtiin Kommunist-nimisessä kirjapainossa! Seuraavana vuonna kirjasta tehtiin vielä pehmeäkantinen versio. Olisi hauska tietää, mitä Viron kommunistipuolue ajatteli tästä kirjasta. Kunst oli kuitenkin valtio-omisteinen, Neuvostoliiton taiderahaston alaisuudessa toimiva kustantamo. Taidekirjoihin keskittynyt julkaisija toimi vuosina 1957–2019.

Piilupart, Miki ja teised -kirjan esipuheessa esitellään lyhyesti Walt Disneyn henkilö ja joitakin hahmoista sekä mainitaan venäläisen Edgar Mihailovitsh Arnoldin vuonna 1968 kirjoittama kirja Walt Disney elu ja muinaisjutud, joka julkaistiin Virossa vuonna 1973.

Eesti-radion kulttuuritoimituksen 90 kirjaa, 90 päivää -ohjelmasarjassa toimittaja Urmas Vadi kertoo, kuinka kirjaa jonotettiin kirjakaupoissa pitkään. Jokaisen itseään kunnioittavan pojan ja tytön oli pakko saada tämä kirja. Ilman sitä et ollut mitään. Kirja on ollut viime vuosiin saakka haluttu nostalginen keräilykohde.

Aivan ensimmäiset Walt Disney -kirjat julkaistiin Virossa ensimmäisen tasavallan aikana, vuosina 1936–1937. Maaling-yhtiö julkaisi kuusi pientä amerikkalaisperäistä kirjaa, Miki-Hiir tondilossis, Miki-Hiir metsikus läänes, Miki-Hiir esitab jutu Peeter ja Peet,  Miki väiksed nõbud ja Noa laev „Ark“, sekä aapisen Miki-Hiire ABD. 

Aapista lukuun ottamatta kirjat ovat käännöksiä Western-Whitmanin julkaisemista Little Big Bookseista, jotka ovat sarjakuvista tehtyjä pienikokoisia kuvakirjoja. Myöskin Mikki Hiirin sanomalehtisarjakuva ilmestyi Eesti Päevaleht -sanomalehdessä 1937–1940. Mikki-stripin julkaisu loppui 22.6.1940, päivä Neuvostoliiton miehityksen jälkeen. Neuvostotasavalta Virosta tuli 21.7.1940 ja Neuvostoliittoon se liitettiin virallisesti 5.8.1940.

Piilupart, Miki ja teisedin jälkeen Disney-sarjakuvia Virossa nähtiin vasta maan itsenäistyttyä vuonna 1991. Egmont Estonia aloitti Miki Hiir -lehden julkaisun vuonna 1992. 

EDIT (5.7.2021): Liettualainen versio tästä kirjasta ilmestyi 1980. Ančiukas Donaldas, peliukas Mikis ir kiti on lyhennetty laitos, ja siinä on vain 44 sivua ja kuusi sarjakuvaa. Tiedosta ja kuvasta kiitokset Ivar Leusille!

Alla oikealla näyte Eesti Päevaleht -sanomalehden Mikki-stripistä vuodelta 1937. Miki Hiir Päevalehes - oktoober 1937.

Tiiu Viirand Wikipeediassa. 
Eesti-radio: 90 kirjaa, 90 päivää, Urmas Vadi
Piilupart, Miki ja teised Inducksissa.
Ivar Lausin blogi Pikseldused, jossa on myös paljon Disney-asiaa.

Kolme pientä potsin poikasta Karjalasta

Luultavasti maailman harvinaisin Disney-julkaisu on karjalan kielellä julkaistu piskuinen lehtinen Kolme potshin poigasta (КОЛМЕ ПОЧИН ПОИГАСТА). Se on painettu Petroskoissa (Petrozavodskissa) toisen maailmansodan kynnyksellä 1939. Säilyneitä kappaleita ei liene kahta tai kolmea enempää!

Hyvin pienikokoinen lehti on painettu huonolle ja ohuelle paperille. Apinalaatikko ilmoittaa lehtisen vastaavaksi toimittajaksi henkilön nimeltään Smirnova ja ”tekniseksi toimittajaksi” yhtä etunimettömän Nikolajevin. (Отв. ред. Смирнова. техн ред. Николаев). Julkaisijaksi on merkitty yksinkertaisesti vain ”Karelian valtion julkaisija Petroskoissa 1939”.

Merkintä "Glavlita Karjalan ASSR B-38" apinalaatikon tekstissä tarkoittaa että valtion sensuuriviranomainen on sen hyväksynyt. Glavlit oli Neuvostoliiton valtion ennakkosensuurista vastaava viranomaiselin. Tekijänoikeusmielessä tämä julkaisu saattaa kuitenkin olla luvaton, koska Disneyn nimeä ei näy missään. Venäjällä ei muutenkaan perustettu jostain kansainvälisistä tekijänoikeuksista. Ei ennen eikä jälkeen vallankumouksen.

Vihkosen teksti on karjalaa, mutta kyrillisin kirjaimin. Apinalaatikon tekstit ovat venäjää ja ”alkuteokseksi” onkin merkitty Tri Porosenko. Venäjänkielisen version painos oli tiettävästi peräti miljoona kappaletta! Potsin poikasten julkaisutiedot kertovat tämän karjalankielisen painoksen olleen ainoastaan 3600 kappaletta (Тираж 3600). Tähän pikku vihkoseen piirrokset on melko huolellisesti kopioitu alkuperäiskuvituksesta, mutta syy voi olla yhtä hyvin painotekninen siinä missä tekijänoikeudellinenkin.

Siitä ei ole tietoa, miten tämä kirjanen päätyi neuvostovenäläisen valtiollisen julkaisijan julkaisuohjelmaan. Walt Disneytähän ei toki vielä Neuvostoliiton alkuaikoina pidetty hirvittävänä kapitalistisena hapatuksena. Kaikkihan Mikki Hiirestä tykkäsivät, ja Kolme pientä porsasta oli niin Hitlerin, Stalinin, Mussolinin kuin Franconkin suosikkifilmejä. Sergei Eisenstein kirjoitti vielä toisen maailmansodan aikana Disneystä: ”Tämän mestarin tuotanto on Yhdysvaltain suurin panos taiteeseen”.

EDIT 17.7.2021: 

Timo Niittyrannan vinkkauksesta päädyin venäläisen kirja-arkiston ”Kirjamonumenttien rekisterin” digitoitujen materiaalien pariin.  Tämä Potsin poikanen -lehdykkä löytyy sieltä digitoituna MUTTA rekisterissä on toinenkin karjalankielinen kirja samasta aiheesta, vuodelta 1938.  Kyseessä on ilmeisesti tverinkarjalankielinen versio ja se saattaa olla vielä tätäkin harvinaisempi tapaus!

Lisäksi arkistosta löytyy kohdetta kuvaileva asiantuntijalausunto:
”Johtopäätös kirjamonumentin tutkimustuloksista”. PDF-tiedoston pääkohdat löytyvät käännettynä alta. Käännöksestä kiitos Timo Niittyrannalle! Helsingin Sanomien vuonna 1979 ilmestyneessä jutussa mainittu Stalinin mahtikäsky ei liene tämän valossa kaukaa haettu! Hesarin jutussa ei mainita kirjoittajaa, mutta se lienee Markku Kivekäs, joka oli kai tällaisenkin tiedon tuohon maailmanaikaan jostain saanut.

"1920-luvulla ja 1930-luvulla, niin sanotun kielirakentamisen aikana, Neuvostoliitossa tehtiin töitä kansallisen kirjoitusjärjestelmän luomiseksi niille Neuvostoliiton kansojen kielille, joilla ei ollut omankielistä kirjallisuutta ja joihin kuuluivat karjalaiset. Vuonna 1931 karjalaisille, jotka asuivat Moskovan Tverin alueella (ns. Kalininin alue vuoteen 1935 asti), Moskovan asiantuntijat Idän kansojen etnisen kulttuurin instituutista kehittivät karjalaisen kirjallisuuskielen. Se perustuu Tolmachevin murteeseen latinalaisin aakkosin. Neuvostoliitossa julkaisu karjalan kielellä latinalaisin aakkosin kesti vuoteen 1940. On kuitenkin olemassa aikaisemman ajanjakson painoksia, jotka julkaistiin 1920-luvulla Suomessa (esimerkiksi kopio NB PK: n kokoelmasta: Vieronvirzie / Suomen lähetysseura; karjalan kieleh kiändäniih E. V. Ahtia. - Helsinki, 1923. - 229 s.).

 Karjalan ASSR: ssä vuonna 1937 yritettiin luoda karjalan kirjoituskieli ja yhtenäinen karjalan kirjallinen kieli , joka perustui oikeaan karjalaiseen murteeseen ja venäläiseen grafiikkaan (kyrillinen). Kansankomissariaatti määräsi aloitettavaksi yhden karjalan kirjallisen kielen luomisen 14. helmikuuta 1938, joka määräsi julkaisemaan kirjat karjalan kielellä kyrillisin aakkosin. Kyrillinen julkaisu jatkui vuoteen 1940 asti. Vuonna 1940 Karjalan ASSR muutettiin karjalais-suomalaiseksi liittotasavallaksi ja karjalan kieli korvattiin suomalaisella kirjallisuuskielellä. Vuodesta 1940 vuoteen 1989, karjalan kieli oli olemassa vain suullisessa perinteessä, joilla ei ole painettuja painoksia (kirjoja, aikakauslehtiä, sanomalehtiä jne.) 

Vuonna 1989 aloitettiin karjalan kirjoitetun kielen jälleenrakentaminen. Karjalan kielellä (sekä latinaksi että suomeksi) julkaistut kirjat 1920- ja 1940-lukujen välillä ovat ensimmäisiä painettuja karjalankielisiä kirjoja. 

(Huom: tämän kirjoittaja EI OMISTA kyseistä julkaisua!)

Disney-sarjakuvien historia tulossa!

 Monivuotinen suurtyö on nyt tehty! Liki 400-sivuinen kirja on nyt painossa ilmestyy heinäkuussa.

Disney-sarjakuvien historia on yllättävä, kiehtova ja välillä hämmästyttäväkin sukellus ympäri maailmaa yli 80 vuoden aikana tuotettuihin Disney-sarjakuviin. 

Kirja tarkastelee kansainvälisesti tuotettuja Disney-sarjakuvia oman aikansa historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa vasten. Miten toinen maailmansota vaikutti sarjakuviin, niiden tuottamiseen ja julkaisemiseen? Minkälaisia vaikutuksia sodanjälkeisellä, sarjakuvavastaisella ilmapiirillä oli Disney-sarjakuviin? Miten Mikki ja kumppanit levisivät ympäri maailman? 

Kirja on ennennäkemättömän laaja katsaus Disney-hahmojen tuotantoon kautta aikain. Globaali kustannustoiminta kunkin maan ominaispiirteineen on antanut omat sävynsä periamerikkalaisen sarjakuvan kaanoniin.

Suomi-osioon sisältyy myös laaja katsaus tänä vuonna 70 vuotta täyttävän Aku Ankka -lehden historiaan.

Ennakkotilauksen kirjasta voi tehdä jo Turun Sarjakuvakaupan nettikaupasta.

Säilöntäkauden herkut: Petkunterän hillotut lantut

Muistattehan Carl Barksin tarinan Kielletty laakso (Forbidden Valley, W DD 54-01) vuodelta 1957? Inha Petkunterä teki siinä ensiesiintymisensä juonikkaana säilyketehtailijana, joka oli tehnyt konkurssin koska 23 miljoonaa purkkia säilöttyä lanttua oli jäänyt myymättä. 

Tarinassa puhutaan hillotuista lantuista mutta alkukielistä tarinaa lukiessa huomaa, että kyseessä on pieni käännösvirhe. "Pickled" (verbi: pickling) tarkoittaa etikkaan (mausteliemeen) säilöttyä. Virhe on toki aivan ymmärrettävä, puhutaanhan myös hillosipuleista, vaikka niitä ei ole mitenkään soseutettu hilloksi. Kuvasta näkee, että lantut on säilötty liemeen viipaleina.

Näin säilöntäkauden ollessa kuumimmillaan, Ankkalinnan Pamauksen kulinaarinen osasto tarjoaa kaikille mahdollisuuden tehdä itse Petkunterän hillottuja lanttuja, eli Pickled Rutabagas. P. J. Petkunterä esiintyi tässä tarinassa nimellä P.J. Brine (Brine = säilöntäliemi).

Voisi kuvitella, että Barks on keksinyt Petkulle tässä mahdollisimman iljettävän ruokasäilykkeen, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Toisin kuitenkin on, sillä lanttuja on todellakin säilötty etikkaan, ainakin kotitarpeiksi. 

Ruotsalaiset (ja suomalaiset) siirtolaiset veivät lantun mukanaan Uuteen Maailmaan ja "rutabagan" lisäksi se tunnetaan myös nimellä "swede" tai "swedish turnip". Ranskassa ja amerikanenglannissa tavallisempi nimi Barksinkin käyttämä "rutabaga", joka tulee ruotsin murresanasta "rotabagge" eli siinäkin sanassa on yhteys Ruotsiin.

Tarinan voi lukea Aku Ankan numeroista 15–18/1978 ja 49/2019. Lisäksi se löytyy Aku Ankan juhlasarjat -kirjan numerosta 5 ja Ankkalegendat kirjasarjan ensimmäisestä osasta.

Tästä youtube-videosta voitte katsoa ohjeet "hillottuihin lanttuihin", eli kuinka tehdä "pickled rutabagas". Ja näiden linkkien takaa löydätte etiketit säilykkeisiinne, suomeksi ja in english. Aidot Petkunterän hillotut lantut, eli P.J. Brine's Pickled Rutabagas:

Etiketti P.J. Petkunterän hillottuja lanttuja (korkearesoluutioinen tiff-kuva)

Label for P.J. Brine's Pickled Rutabagas (hi-res tiff-image)

Kapitalisti näkee punaista

Italialaisen Roope Ankan liiketoimet eivät useinkaan ole olleet eettisesti kestävällä pohjalla. Tässäkin käsillä olevassa Taskukirjan kymmenennessä osassa Roope syyllistyy ainakin murtovarkauksiin, huijauksiin ja laittomiin uhkauksiin. Kirjan hurjimmassa tarinassa Roope-setä ja salaperäinen vainooja vanha miljoonikko yrittää päästä kilpailijastaan eroon raskaan tykistön voimin ja tulee lopulta hulluksi.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Roope näkee punaista
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1972
Suomentanut Eeva-Kaarina Aronen
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK

Roope on ryhtynyt seuraamaan monialayritystensä kaikkia lohkoja uusien sähköaivojensa avulla (tarina on vuodelta 1967). Hän on muutenkin äärimmäisen pikkutarkka kontrollifriikki, ja alistaa jopa vierailulle tulevat sukulaisensa elektroniseen ajatuksentarkastukseen ennen sisäänpääsylupaa.

Uudessa valvontakeskuksessa jokainen yksittäinen metallilaatikko on yhtä erillistä tuotannonalaa tarkkaileva elektronikeskus. Kukin niistä piirtää valotaululle käyrää, joista voi seurata kaupankäyntiä ja menestystä. Kaivos-, sähkö-, säilöntä- ja muut alat ovat tuottavia, mutta hedelmien kauppaa monitoroiva elektronikaappi piirtää muista poikkeavaa, siksakkaavaa käyrää. Jossain on jotain vialla.

Selvitysten jälkeen epävakautta tuottavaksi toiminnaksi paljastuu paikallinen pienyrittäjä, joka myy lapsille omenoita kärrystään. Onni Omenalla on myyntiä lisäävänä oheistoimintana hauska trumpetin töräyttely. Lupsakka ja joviaali ukko on myös yrittäjänä ihmiskasvoinen ja ystävällinen, toisin kuin Roopen kasvottomat jättiläis-konglomeraatit.

Roope ei siedä kilpailua ja yrittää keksiä keinon, jolla kilpailijan saisi pois markkinoilta. Ensin hän yrittää myydä Onnia halvemmalla, ja tarjoaa omenoita hienoista myyntiautoistaan. Se ei toimi, koska lapset ostavat välipalansa mieluummin mukavalta torvensoittajalta. Monopolistisena kapitalistina toimivan Roopen yritykset ostaa pienempi toimija pois alalta eivät myöskään tuota tulosta. Raivostunut Roope käyttää lopulta äärimmäisiä voimakeinoja. Voimainsa tunnossa hän ”puolustaa oikeuksiaan” täräyttämällä tykillään Onni Omenan myyntikärryt tuusan nuuskaksi. Omenakauppias säilyy räjähtävästä hyökkäyksestä nippa nappa ehjänä.

Roope-setä joutuu vastuuseen väkivaltaisesta vapaan kilpailun tukahduttamisesta ja saa lyhyen vankeusrangaistuksen. Sen aikana jo valmiiksi sairaalloisen epäluuloinen Roope sairastuu jonkinlaiseen paranoidiin persoonallisuushäiriöön. Hän kokee kaikki vastustajikseen, kaikkialla vehkeillään häntä vastaan. ”Minua vainotaan! Omaisuuttani kadehditaan!” hän huutaa vankisellissään. Tarinan käsikirjoittaja on selvästi perehtynyt ainakin jossain määrin erilaisten paranoidisten mielialahäiriöiden ilmenemismuotoihin. Oireiston perusteella Roopella on lisäksi myös jonkinasteinen skitsoaffektiivisen psykoosin maaninen muoto, johon liittyy kohonnut itsetunto ja suuruusajatukset. Usein niihin liittyy myös pahoja vainoamisajatuksia.¹

Vapauduttuaan Roope kilahtaa lopullisesti ja saa hermoromahduksen. Hän projektoi tiedostamatta omat pahat ajatuksensa vainoajikseen mieltämiinsä ihmisiin. Tiedottomassa tilassa hän alkaa lähettää näille uhkausviestejä. Osansa saavat pormestari, poliisijohtaja, Roopen tuominnut tuomari ja niin edelleen. Roope pukeutuu mustaan kaapuun ja huppuun, toimii öisin ja herättää ankkalinnalaisissa kauhua. 

Psykiatrian termistöllä Roope kärsii vainoojaksi muuttuessaan dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Muuttuminen yhdestä persoonallisuuden tilasta toiseen tapahtuu yleensä äkillisesti muutamassa sekunnissa. Roopen kohdalla tämä tapahtuu aina nukkumaan mennessä. Hän saa vuoteeseen asetuttuaan sätkyn, ”aivan kuin sähköiskun” ja lähtee vainooja-kierrokselleen jakamaan uhkauksiaan. Osan niistä hän postittaa kirjeinä, osan hän ampuu jousipyssyllään suoraan talojen ikkunoista sisään.

Lopulta pormestari mobilisoi poliisivoimat erikoisvarustein jahtaamaan ”salaperäistä vainoojaa”. Tupu, Hupu ja Lupu säikähtävät tästä käänteestä, sillä he ovat jo saaneet selville iso-setänsä olevan vainooja, vaikkakin syyntakeettomassa tilassa. Psykiatri ei löydä hoitokeinoa Roopen vaivoihin. Akun kyökkipsykiatrinen analyysi kuitenkin tehoaa. ”Vainoamisvietti on tuhottava? Tuhotkaa Roope-sedän peilikuva, ja samalla tuhoattie hänen vainoamiskuvitelmansa.” Se toimii ja tuo tarinan äkilliseen loppuunsa. 

Selvitäkseen tukalasta tilanteesta Roopen on korvattava Onni Omenan kärsimät vahingot korkoineen. Hän ostaa miekkoselle uudenaikaisen omenanmyyntiauton ja rumpusetin. Todelliseen vastuuseen touhuistaan Roope ei joudu. Vapaan kilpailun rajoittamisesta Roope oli kärsinyt ainoastaan viiden päivän mittaisen vankeusrangaistuksen!

Tarina tuntuu kritisoivan kapitalistisen markkinatalouden vähäistä sääntelyä ja talousrikoksista saatuja liian pieniä tuomioita. Toinen arvostelun suunta näyttäisi olevan psykiatrisen hoidon medikalisaatio, eli ylenpalttinen lääkepainotteisuus; ”vain erikoislääke voi auttaa setäänne! Ei mikään muu.” vakuuttaa Roopea hoitanut psykiatri. Akun maalaisjärjellä saavutettu menestys eräänlaisen shokkiterapian muodossa vie kuitenkin voiton.

Tarinan käsikirjoittanut Rodolfo Cimino (1927–2012) toimi politiikassa Italian sosialistipuolueen PSI:n (Partito Socialista Italiano) edustajana Venetsian paikallispolitiikassa. Hän jopa lopetti sarjakuvien käsikirjoittamisen poliittisen uransa vuoksi vuosina 1975–1986. Topolinon käsikirjoitustiimiin hän palasi vuonna 1987. Kertoman mukaan Romano Scarpa ei halunnut poliittisten kiistojen vuoksi enää piirtää Ciminon käsikirjoituksia.²

Ciminon tarinoille luonteenomaista on Roopen kautta tuotu kapitalismin kritiikki. Niissä Roope tuon tuosta kamppailee pienyrittäjiä vastaan, kuten esimerkiksi tarinassa Itsepintainen vastustaja (1971) Riitta Hanhen kenkäyrityksen kanssa, tai sitten Roope tekee eriskummallisia matkoja maailman ääriin hankkiakseen luonnonvaroja ja rikkauksia välittämättä aiheuttamistaan vahingoista. Hän epäonnistuu usein juuri itsekkyytensä ja ahneudensa vuoksi. Toisaalta hänet palkitaan silloin, kun hän tekee oikein. Sitä tapahtuu harvemmin.

1 ICD-10-tautiluokitus, F25.0

2 https://it.wikipedia.org/wiki/Rodolfo_Cimino

Roope näkee punaista -kirjan tarinat:

• Roope-setä ja miljardibiljardi (Zio Paperone e il biliardo da un miliardo, I TL 604-A) K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Giulio Chierchini, 1967
• Roope-sedän lentävä lautanen (Zio Paperone e il richiamo turistico, I TL 583-A) K: Pier Carpi, P: Giulio Chierchini, 1967
• Roope-setä ja APP-pilleri (Zio Paperone e la pillola Pit, I TL 586-B) K: Pier Carpi, P: Giulio Chierchini, 1967
• Roope-setä ja salaperäinen vainoaja (Zio Paperone e il mistero di "Persecutor", I TL 605-A), K: Rodolfo Cimino, P: Luciano Gatto, 1967
• Karhukoplan huima juoni (Zio Paperone e il segreto della segretaria, I TL 584-B) K: Osvaldo Pavese, P: Giuseppe Perego, 1967
• Roope-setä ja Säästäväisten miljardimiesten kansainvälinen kilpailu (Paperino e i candidati al CIAO, I TL 615-AP), K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1967.

Kirjan sisällyluettelon tarinoiden nimet poikkeavat hieman tarinoiden otsikoista.

Arvoituksellinen tahdonkukka

Tahdonkukka, joka toteuttaa toiveita! Kaikki mitä haluat on sinun kun syöt tahdonkukkaa, joka on... voikukka! Kyllä, Aku Ankan taskukirjojen tarinat ovat usein melko mielikuvituksellisia, mutta tämä erityisen höperö... vaan katsotaanpas tarkemmin.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Ota rennosti, Aku

Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1972

Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona

3,95 MK

Roope kuulee puhuttavan tahdonkukasta, joka toteuttaa kaikki toiveet. ”Tahtoisin niin paljon: tuhat oljylähdettä, pari kolme timanttikaivosta lisää ja...” Roope huokailee. Mutta hän tietää: ”Ikävä kyllä ei sitä ole olemassa.” Hän päättää silti selvittää asian kaikkien alojen asiantuntijan Taavi Ankan pakeilla.

Tässä Marja Kelon suomentamassa kirjassa Taavi on käännetty erheellisesti Pekko Ankkalaksi. Mutta Taavi tietää kyllä. Sellainen kukka on kuin onkin olemassa. Ja se on voikukka! Aivan tavallinen voikukka, mutta sellainen, joka kasvaa kuninkaan puutarhassa ja maassa jota ei ole. 

Mielikuvituksen maassa asui kuningas Migio, jonka puutarhassa tahdonkukka kasvoi. ”Keväällä kuningas söi sitä salaattina. Se oli erittäin maukasta. Sen jälkeen kaikki hänen toiveensa toteutuivat.”

Kuulostaa vanhalta tarulta, sadulta tai myytiltä. Joitakin toiveita toteuttavia kasveja vanhoista myyteistä löytyykin. Mutta tahdonkukkaa?

Hindu-mytologiassa tunnetaan toiveita täyttävä Brahma Kamal -kukka. Se on lootus, tieteelliseltä nimeltään Saussurea obvallata. Tämä kasvi kukkii ainoastaan parin tunnin ajan kerran vuodessa. Tarinan mukaan onnellinen on se, joka näkee sen kukkivan, sillä silloin kaikki hänen toiveensa toteutuvat.

Mutta se ei tietenkään ole tarinassa nähty tuikitavallinen voikukka eli Taraxacum officinalis. Vaan ilman myyttisiä voimia ei sekään ole. Kreikkalaisen taruston sankari Theseus nautti voikukkia kuukauden ajan voimistaakseen itseään ennen taistelua Minotauros-hirviön kanssa.

Kuningas Migion valtakunta, Mielikuvituksen maa, näyttäisi kenties sijaitsevan jossakin Intian vuoristoisella seudulla, siis hindulaisuuden ydinalueella. Siinä mielessä tietty yhteys Brahma Kamalin suuntaan on mahdollinen. (Taavi tarinassa puhuu toki Vähästä-Aasiasta, eli Anatolian niemimaasta).

Mutta loppujen lopuksi tarinan taustalta löytyy aivan yksinkertaisesti vain italian kielen sanonta ”l'erba voglio non cresce nemmeno nel giardino del re”. Suomeksi suurinpiirtein, "tahdon kukan (kasvin) jollaista ei kasva edes kuninkaan puutarhassa". Periaatteessa siis on kysymys siitä että "aina ei saa mitä haluaa".

Sanonnan taustalla lienee vanha satu kuninkaasta joka aina huusi "tahdon, tahdon! Haluan!" Hän ei koskaan pyytänyt. Siinä vanha kuningas näkee metsässä kauniin kukan, johon mielistyy. Hän ei ole koskaan nähnyt sellaista ja haluaa sen ikkunansa alle. Hän pistää puutarhurinsa istuttamaan kasvin, mutta se ei menesty. "Mutta minä tahdon keltaisia kukkia, minä tahdon!" huusi kuningas. 

Tarinaa on kerrottu lapsille, jotka haluavat mahdottomia. Kuten nyt sellaista, mitä kuningaskaan ei voi saada. Siitä syystä tarinan alussa nähdään kiukutteleva lapsi, joka tahtoo jäätelöä, kaikkia makuja. Ja äiti, joka vastaa lapselleen: "Ei auta, Perttu! Tahdonkukka kasvaa kuninkaan tarhassa."

Yksi tarinan muunnelmista löytyy italialaisen fyysikon (ei Taavin) Giorgio Parisin kotisivuilta (italiaksi).

Mutta miten toiveet liittyvät voikukkiin? Vanhastaan lapsille on joissakin Euroopan maissa kerrottu, että mikäli onnistuu puhaltamaan yhdellä kertaa kaikki haituvat voikukasta, saa esittää yhden toiveen.

Ota rennosti, Aku -kirjan tarinat:

• Roope-setä ja tahdonkukka (Zio Paperone e la voglia dell'erba voglio, I TL 460-D), K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Giulio Chierchini, 1964.
• Aku ja aikuisten koulu (Paperino e la scuola per adulti, I TL 495) P: Luciano Gatto, 1965.
• Roope-setä ja horoskoopit (Zio Paperone e la ridda degli oroscopi, I TL 477-B) P: Luciano Gatto
• Aku ja valheenpaljastuskone (Paperino e la macchina della verit, I TL 493-B) P: Giulio Chierchini, 1965.
• Roope-setä ja musta kulta (Zio Paperone e l'aurum nigrum, I TL 476-A) K: Rodolfo Cimino, P: Romano Scarpa, 1965.
• Aku ja vihreät villit (Paperino e i selvaggi verdi, I TL 491-A) K & P: Luciano Bottaro, 1965.
• Aku ja harvinaiset mineraalit (Paperino e l'affare delle terre rare, I TL 504-B) K: Osvaldo Pavese, P: Giovan Battista Carpi, 1965.

Prinssi vai Amerikan keisari?

Kuka tuli ensiksi Amerikan mantereelle? Onko tällaisella ensimmäisyydellä jotain painoarvoa, jonka turvin voisi kiistatta julistautua Amerikan tai sen osan hallitsijaksi tai omistajaksi? Entä jos löytää dokumentin tai artefaktin, jolla omistusoikeus voidaan todistaa?

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Aku ja Amerikan keisari
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK

Kävin läpi tämän kahdeksannen taskukirjan kirjallisuusparodioita hyvinkin yksityiskohtaisesti jo kymmenen vuotta sitten Kvaakin taskarikolumnissa. Näin käsiteltäväksi jää kirjan ainoa tarina, joka ei perustu mihinkään klassikkoromaaniin. Se on myös taskarin nimikkotarina.

Se viittaa vanhaan walesilaiseen legendaan Walesin prinssi Madocista, joka olisi matkustanut vuoden 1170 tienoilla Amerikkaan, yli kolme vuosisataa ennen Kolumbusta.

Aku ja Roope saavat kuulla professori Turhantarkkasesta, joka väittämänsä mukaan voi todistaa Madocin todella käyneen Amerikassa. Prinssi olisi jättänyt walesin kielellä painetun kirjan erääseen luolaan Missourin hämärävuorilla. Kirjan avulla Madocin jälkeläiset voisivat vaatia Amerikan hallintaoikeuksia itselleen.

Koska professori Turhantarkkanen väittää "madocin" tarkoittavan walesin kielellä "ankkaa", uskovat Aku ja Roope muitta mutkitta olevansa prinssin perillisiä. Näin he olisivat siten myös koko mantereen omistajia. Olisiko tarinan käsikirjoittanut Guido Martina yhdistänyt mielessään Madocin ja McDuckin?

Aku ja Roope-setä lähtevät matkaan etsimään luolaan kätkettyä Madocin kirjaa. Tarina tuo tietenkin mieleen paitsi Barksin tarinan kultaisesta kypärästä, myös Don Rosan kertomuksen Kolumbuksen kadonneista kartoista. Samaa sukua on myös Mikki-tarina Kalidornian keisarin valtakirjan kahdesta puolikkaasta ensimmäisessä Aku Ankan taskukirjassa.

Aku ja Roope eivät tietenkään lähde matkaan yhteisymmärryksessä. Guido Martinalle ominaiseen tyyliin Ankan perhe eripuraista joukkoa ja Roope on valmis jättämään Akun merenalaiseen kultasäiliöönsä ehtiäkseen ensin Madocin luolaan. Ankanpojat puolestaan suhtautuvat näihin aikuisten touhuihin erityisen skeptisellä asenteella. Aikuiset eivät kuitenkaan suostu kuuntelemaan mitään vastaväitteitä.

Aikuisia viisaammat Tupu, Hupu ja Lupu pitävät koko juttua hölynpölynä, mutta eivät suoralta kädeltä osaa perustella miksi. Erityisen outoa tässä oli, etteivät pojat konsultoi kaikkitietävää Sudenpentujen käsikirjaansa vaan odottavat kirjaston avautumista löytääkseen vahvistuksen epäilyksilleen.

"Lingua gallese" on kymrin kieli.

Väite Madocin retken todenperäisyydestä on 1500-luvun englantilaisten historiankirjoittajien perua. Tällä tietenkin perusteltiin laillisen omistusoikeuden Pohjois-Amerikkaan kuuluneen jo vanhastaan Britannian kuningaskunnalle.

Siinä missä Barksin viikinkikypärän todistusvoima ja Mikki-tarinan Hurja-Mikin omistuskirja olivat todellisuutta, pitää Guido Martina prinssi Madocin retkeä puhtaana engelsmannien lööperinä. No, sekä Martina, että Kolumbus ovat molemmat italialaisia. 

Onkohan pyhän Brendanin väitetystä Amerikanmatkasta tehty ankkasarjakuvaa?

PS: Arvasitte kai jo, että Tupu, Hupu ja Lupu todistivat Turhantarkkasen teoriat hölynpölyksi sillä, että vuonna 1170 ei Madocilla ei voinut olla walesin kielellä painettua kirjaa, koskapa kirjapainotaito keksittiin vasta 1450.

Aku ja Amerikan keisari -kirjan tarinat:

• Aku Suurisuu (Paperin Fracassa, I TL 584-A) K: Guido Martina, P: Romano Scarpa, 1967
• Aku de Ankkarac (Paperin de Paperac, I TL 600-A) K Gian Giacomo Dalmasso, P: Luciano Bottaro, 1967
• Aku venetsian leipuri (Paperino fornaretto di Venezia, I TL 428-A) K: Osvaldo Pavese, P: Giovan Battista Carpi, 1964
• Vapautettu Ankkalinna (Paperopoli liberata, I TL 598-A) K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1967
• Aku ja Amerikan keisari (Paperino e l'imperato degli Stati Uniti, I TL 601-A) K: Guido Martina, P: Pier Lorenzo De Vita, 1967