Prinssi vai Amerikan keisari?

Kuka tuli ensiksi Amerikan mantereelle? Onko tällaisella ensimmäisyydellä jotain painoarvoa, jonka turvin voisi kiistatta julistautua Amerikan tai sen osan hallitsijaksi tai omistajaksi? Entä jos löytää dokumentin tai artefaktin, jolla omistusoikeus voidaan todistaa?

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Aku ja Amerikan keisari
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK

Kävin läpi tämän kahdeksannen taskukirjan kirjallisuusparodioita hyvinkin yksityiskohtaisesti jo kymmenen vuotta sitten Kvaakin taskarikolumnissa. Näin käsiteltäväksi jää kirjan ainoa tarina, joka ei perustu mihinkään klassikkoromaaniin. Se on myös taskarin nimikkotarina.

Se viittaa vanhaan walesilaiseen legendaan Walesin prinssi Madocista, joka olisi matkustanut vuoden 1170 tienoilla Amerikkaan, yli kolme vuosisataa ennen Kolumbusta.

Aku ja Roope saavat kuulla professori Turhantarkkasesta, joka väittämänsä mukaan voi todistaa Madocin todella käyneen Amerikassa. Prinssi olisi jättänyt walesin kielellä painetun kirjan erääseen luolaan Missourin hämärävuorilla. Kirjan avulla Madocin jälkeläiset voisivat vaatia Amerikan hallintaoikeuksia itselleen.

Koska professori Turhantarkkanen väittää "madocin" tarkoittavan walesin kielellä "ankkaa", uskovat Aku ja Roope muitta mutkitta olevansa prinssin perillisiä. Näin he olisivat siten myös koko mantereen omistajia. Olisiko tarinan käsikirjoittanut Guido Martina yhdistänyt mielessään Madocin ja McDuckin?

Aku ja Roope-setä lähtevät matkaan etsimään luolaan kätkettyä Madocin kirjaa. Tarina tuo tietenkin mieleen paitsi Barksin tarinan kultaisesta kypärästä, myös Don Rosan kertomuksen Kolumbuksen kadonneista kartoista. Samaa sukua on myös Mikki-tarina Kalidornian keisarin valtakirjan kahdesta puolikkaasta ensimmäisessä Aku Ankan taskukirjassa.

Aku ja Roope eivät tietenkään lähde matkaan yhteisymmärryksessä. Guido Martinalle ominaiseen tyyliin Ankan perhe eripuraista joukkoa ja Roope on valmis jättämään Akun merenalaiseen kultasäiliöönsä ehtiäkseen ensin Madocin luolaan. Ankanpojat puolestaan suhtautuvat näihin aikuisten touhuihin erityisen skeptisellä asenteella. Aikuiset eivät kuitenkaan suostu kuuntelemaan mitään vastaväitteitä.

Aikuisia viisaammat Tupu, Hupu ja Lupu pitävät koko juttua hölynpölynä, mutta eivät suoralta kädeltä osaa perustella miksi. Erityisen outoa tässä oli, etteivät pojat konsultoi kaikkitietävää Sudenpentujen käsikirjaansa vaan odottavat kirjaston avautumista löytääkseen vahvistuksen epäilyksilleen.

"Lingua gallese" on kymrin kieli.

Väite Madocin retken todenperäisyydestä on 1500-luvun englantilaisten historiankirjoittajien perua. Tällä tietenkin perusteltiin laillisen omistusoikeuden Pohjois-Amerikkaan kuuluneen jo vanhastaan Britannian kuningaskunnalle.

Siinä missä Barksin viikinkikypärän todistusvoima ja Mikki-tarinan Hurja-Mikin omistuskirja olivat todellisuutta, pitää Guido Martina prinssi Madocin retkeä puhtaana engelsmannien lööperinä. No, sekä Martina, että Kolumbus ovat molemmat italialaisia. 

Onkohan pyhän Brendanin väitetystä Amerikanmatkasta tehty ankkasarjakuvaa?

PS: Arvasitte kai jo, että Tupu, Hupu ja Lupu todistivat Turhantarkkasen teoriat hölynpölyksi sillä, että vuonna 1170 ei Madocilla ei voinut olla walesin kielellä painettua kirjaa, koskapa kirjapainotaito keksittiin vasta 1450.

Aku ja Amerikan keisari -kirjan tarinat:

• Aku Suurisuu (Paperin Fracassa, I TL 584-A) K: Guido Martina, P: Romano Scarpa, 1967
• Aku de Ankkarac (Paperin de Paperac, I TL 600-A) K Gian Giacomo Dalmasso, P: Luciano Bottaro, 1967
• Aku venetsian leipuri (Paperino fornaretto di Venezia, I TL 428-A) K: Osvaldo Pavese, P: Giovan Battista Carpi, 1964
• Vapautettu Ankkalinna (Paperopoli liberata, I TL 598-A) K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1967
• Aku ja Amerikan keisari (Paperino e l'imperato degli Stati Uniti, I TL 601-A) K: Guido Martina, P: Pier Lorenzo De Vita, 1967

Mikki ja Hessu pimeyden ytimessä

Keväällä 1971 lehtipisteisiin ja kirjakauppoihin ilmestyi Aku Ankan taskukirjan viides numero, Mikki ja Hessu timanttien jäljillä. Sitä pidetään yhtenä parhaimmista, tai ainakin erikoisimmista taskareista. Sen hurjat ja oudot tarinat ovat jääneet monien muistiin kummittelemaan. Niistä voisi poimia käsittelyyn aivan minkä tahansa, mutta vain yksi on valittava.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Mikki ja Hessu timanttien jäljillä

Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1971¹

Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona

3,50 MK

Koko kirja, lähes kaikki sen tarinat huokuvat jotain häiritsevää ja hankalasti määriteltävää tunnelmaa. Se on sellaista, joka saa lukijansa tuntemaan olonsa jotenkin oudoksi, paikoin jopa tukalaksi.

Ensimmäisessä tarinassa merkillinen taikasormus hämärtää päähenkilöiden identiteettejä, kun Hessusta tulee Mikki ja Mikistä Hessu. Hessun muuttuminen naiseksi tuo mukaan vielä annoksen gender swappia.

Toisessa tarinassa on 1800-luvun alun kauhuromantiikalle ominaisia haikeansävyisiä tunnelmia. Lumotun Hopealähteen hauras neito tuo mieleen viktoriaanisen ajan surumieliset aavetarinat.

Kirjan keskimmäinen tarinakokonaisuus on amerikkalaista alkuperää, mutta Hessun esi-isistä kertovat pätkät eivät ole nekään sitä kaikkein tavanomaisinta Hessu-sarjakuvaa.²

Kaikista häiritsevistä seikkailuista ehkä häiritsevimpänä pomppaa esille todella hurja Matamorojen timantit. Se on Disney-sarjakuvaksi yllättävän tummasävyinen, jopa hieman pelottava mysteeritarina. Disneylle erittäin epätavallisesti tarinaa sävyttää lähes koko ajan taustalla väijyvä kuoleman uhka. Lisäksi se on monin paikoin vanhakantaisen rasistinen ja asenteiltaan kolonialistinen.

Heti alkuun Hessu saa vihapostia kirjeessä, jossa hänet uhataan kuristaa. Käy ilmi, että kirje on seilannut postissa yli neljä vuosikymmentä ja se oli tarkoitettu Hessun sedälle Hessu Ketulle (Pippo il Dritto). Lähettäjä on salaperäinen Joe Pelata. Mikki ja Hessu etsivät tämän vanhan miehen käsiinsä.

Paljastuu, että Hessu Kettu ja Joe Pelata olivat olleet vuonna 1926 kaivamassa timantteja "mustimmassa Afrikassa".  Sitten kun he olivat aikeissa jo palata timanttiaarteen kanssa kotiin, joutuivat he villien matamorojen väijytykseen.

Pahassa tilanteessa ajautuivat he toisistaan erilleen ja nipin napin pelastunut Joe Pelata oli sen jälkeen siinä uskossa, että Hessun setä kuoli alkuasukkaiden kynsissä. Saatuaan myöhemmin tietää tämän sittenkin selvinneen hengissä alkoi Pelata uskoa, että Hessu Kettu on pettänyt hänet ja vienyt timantit.

Mikki ja Hessu lähtevät Afrikkaan etsimään kadonneita timantteja, voidakseen palauttaa Hessun sedän maineen. He matkaavat kohti ”mustan Afrikan mustaa ydintä” (cuore nero dell'africa nera). Afrikka on näissä tarinoissa aina epämääräinen monoliittinen kokonaisuus. On vain ”Afrikka”, myyttinen ja pelottava tuntematon, jossa ei ole sävyjä eikä vaihtelua. Koko valtava Saharan alapuolinen Afrikka on yhtä ja samaa koloniaalisen seikkailun temmellyskenttää, viidakoita, kultakaivoksia, timantteja, villejä heimoja ja salaisia laaksoja.

Näyttämö on tuttu H. Rider Haggardin (1856–1925) ja kumppaneiden vanhoista seikkailukirjoista ja niiden elo- ja sarjakuvallisista jälkeläisistä, joihin tämä Matamorojen timantit eittämättä lukeutuu. 

Mikki ja Hessu saapuvat tarkemmin määrittelemättömään Afrikan osaan, ”Africa Neraan”, ja sen syrjäiseen, takapajuiseen Valkokylään (Villa Bianca). Tarinan keskiössä olevat timantit vievät ajatukset hakematta Etelä-Afrikkaan, jonka 1870-luvulla löydetyt timanttiesiintymät ovat maailmankuuluja. 

Valkokylä on selvästi jonkin siirtomaahallinnon syrjäinen etuvartio. Kylässä on kaivosyhdistyksen toimisto ja poliisilaitos (eikä paljon muuta). Etelä-Afrikkaan viittaa selvästi myös Valkokylän šeriffin hollantilaiselta kalskahtava nimi Van. 

Suomennoksesta
poistettu sivu.

Pieneksi kolonialismin kritiikiksi voinee kai tulkita sen, miten Valkokylän šeriffi toimii myös poliisipäällikkönä ja tuomarina. Näin lainsäädäntö-, toimeenpano-, ja tuomiovalta on yksissä käsissä, ilman ulkopuolista kontrollia, mikä ei ollut merentakaisissa siirtokunnissa aikoinaan mitenkään tavatonta.

Hurjat afrikkalaiset matamorot edustavat puolestaan äärimmäistä toiseutta. Lähes kokonaan inhimillisiä piirteitä vailla olevat villit ovat kuin suoraan hornan syvyyksistä manattuja demoneja. Pelottavien olentojen ainoa funktio on toimia vastuksena päähenkilöiden toiminnalle. 

Sensuroimaton ruutu.

Matamorot ovat kuin päälle vyöryvä luonnonvoima, jolle ei voi mitään. Heillä ei ole toiminnalleen minkäänlaista motivaatiota, heidän vain ikään kuin kuuluu hyökätä valkoisten kimppuun, sitoa heidät paaluun ja kiduttaa.

Varsinaisia "tavallisia" afrikkalaisia vilahtaa sivuosissa pelkkinä statisteina, siirtomaahallinnon nuokkuvana virkamiehenä ja poliiseina, jotka tuntuvat lähes yhtä verenhimoisilta kuin matamorotkin.

Kaiken lisäksi käy ilmi, että Hessu Kettu ja Joe Pelata ovat rikollisia ja timantit kaivosyhtiöltä varastettuja.³ Ja sen päälle Hessun setä paljastuu vielä järkensä valon tyystin menettäneeksi vanhukseksi.

Saksalaiset toimittajat
poistivat puukot. 

Kaikista häiritsevistä elementeistään huolimatta Guido Martinan kirjoittama Matamorojen timantit on taitavasti konstruoitu tarina. Mysteeriä keritään auki vähitellen, tarinan uhkaava tunnelma ja jännite säilyvät loppuun asti. Ristiriitaisin tuntein tarinaan palaa yhä uudelleen, sillä sen atmosfäärissä on kuitenkin jotain kiehtovaa.

¹ Kolofonisivun tiedoissa painovuodeksi on merkitty 1970, mutta kirjaa mainostettiin Aku Ankassa toukokuussa 1971.

² Kaikki perustuvat 1940-luvun lopun lyhytpiirrettyihin.
³ Erikoisesti tarinan nimi on Matamorojen timantit, vaikka jalokivet ovatkin siirtomaahallinnon kaivosyhtiön omaisuutta.

Mikki ja Hessu timanttien jäljillä -kirjan tarinat:

• Hessu ja taikasormus (Topolino e l'anello di... I TL 188-BP) K: Guido Martina, P: Giulio Chierchini, 1958
• Mikki Hiiri ja lumottu Hopealähde (Topolino e l'incantesimo di fonte argento, I TL 199-B) K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1958.
• Hessu ja esi-isien seikkailut (The Goofy Adventure Story, W OS 857-01) K: Vic Lockman P: Tony Strobl, 1957.
• Mikki Hiiri ja matamorojen timantit (Topolino e l'imperatore della luce, I TL 193-AP) K: Guido Martina, P: Giulio Chierchini, 1958.
• Mikki ja taikakenkä (The Magic Shoe, YM 132) K: Bill Walsh, P: Floyd Gottfredson ja Bill Wright, 1953.

Viimeinen Roope-setä -lehti ja uusin Taskari

Roope 454

Roope-setä tuli lehtenä nyt sitten tiensä päähän. Vain vähää ennen kuin lehti olisi täyttänyt 40 vuotta. Eipä kyllä paljon juhlita Roope-hahmonkaan 70-vuotista historiaa. Ei juhlallisuutta, ei lisäsivuja, ei juhlajuttua, eikä mitään sen kummempaa loppurutistusta. Aivan tavallinen ja arkinen norminumero. Lyhyessä jutussa käydään nopeasti läpi lehden vuosikymmenet ja se siitä.

Viimeisen Roopen tarinoista kannattaa huomioida oikeastaan vain ensimmäinen ja viimeinen. Molemmat aivan vastakkaisista syistä.

Laiskasti ajan pyörteissä

Carlo Panaron löperösti kirjoittama tarina Ajan pyörteissä (Zio Paperone e il vortice del tempo, 2007) lainaa - tai no, varastaa - pääideansa häpeämättömästi Don Rosalta (Of Ducks And Dimes And Destinies, 1995).

Tuskin spoilaa tarinaa, mikäli mainitsen, että Milla Magia matkaa menneisyyteen siepatakseen Roopen ensilantin tämän hoivista, ennen kuin tällä on turvanaan arsenaalin verran murtohälyttimiä ja noidanpaljastustutkia. Ennen rikastumista napattu lantti ei tietenkään omaa mitään voimia, eikä Roopekaan ole ilman sitä vaurastunut. Kolikko on siis palautettava. Lukekaa ennemmin Rosa alkuperäinen tarina. Ainoastaan Saluuna Rivollin pianistina vilahtava Carl Barks ilahduttaa hieman.

Välissä olevaa Suuri pokaalijahti -tarinasarjaa en ole edes jaksanut seurata ensimmäisen jakson jälkeen. Vauhdikasta juoksemista paikasta toiseen ja paukkufarssia.

Kirsikkahillokieroilua

Guido Martinan ja Giovan Batista Carpin tarinassa Cumulus Cumitus (Zio Paperone e la nube decolorante) Roope ja Aku punovat suorastaan edesvastuuttoman rikollisia juonia. Martinan kirjoittamissa jutuissa Roope on usein aikamoinen ketkula. Kuten siis tässäkin. Ilman muuta viimeisen numeron paras sarjakuva. Ankanpojat toimivat moraalin ja järjen äänenä ja antavat nuorille lukijoille ajattelemisen aihetta - ja samaistumispintaa aikuisten typeryyksiä katsellessa.

Juttu ottaa kantaa elintarviketeollisuuden epäkohtiin, jotka tuntuvat olevan jatkuvasti ajankohtaisia. Tarkemmin tarinassa otetaan esiin ns. atsovärit, joiden haitallisuudesta ihmisten terveydelle on keskusteltu jo vuosikymmeniä. Ilmeisesti amarantin käyttö kiellettiin Italiassa tarinan valmistumisen aikaan 1970-luvun lopulla.

Roope on helisemässä kuultuaan, että amarantilla värjätyt elintarvikkeet ovat juuri tulleet kiellon piiriin, ja jo valmistetut on tuhottava. Työttömänä jälleen vaikeroiva Aku keksii kieron juonen, jolla Roopen kirsikkahillot (promille kirsikkaa, loput väri- ja makuaineita) saadaan kaupan hyllyille. Samalla Aku siis työllistyisi, kuluttajien terveydestä viis.

Etikettien vaihtamisen lisäksi väriaine tehdään näkymättömäksi kemiallisella valkaisulla. Kemianteollisuutta edustavaa Pelle Pelotonta käytetään tilanteessa kierosti hyväksi. Onneksi ankanpojat varoittavat Pelleä, joka osaa tehdä vastasuunnitelman.

Taskari 459

Scarpan Hessu ja kaijat.

Uudesta taskukirjasta poimin parhaat rusinat tähän. Tässäkin on vain kaksi kelvollista juttua.

Abramo ja Gianpaolo Barosson kirjoittama ja Romano Scarpan piirtämä Mikki-hiiri -seikkailu toisintaa vanhan Gottfredsonin tarinan Mickey Mouse Outwits the Phantom Blot (1939) perusjuonen. Kyseinen juttuhan oli Mustakaavun ensiesiintyminen. Siinä salaperäinen kaapuniekka ryöstelee ainoastaan tietyn merkkisiä kameroita saadakseen käsiinsä juuri tietyn yksittäisen kameran.

Nyt Mustakaapu on papukaijojen perässä, ja löytääkseen siis yhden ainoan tietyn kaijayksilön, tekee outoja rikoksia. Heti alkuun hän hypnotisoi Hessun papukaijojen kouluttajaksi. Alkuperäistarinassa juju oli kätketty kameraan, tässä papukaijan pölinään. Eli on tässä pikku ripaus Barksin Lumottua papukaijaakin (Pixilated Parrot). Tokihan Scarpan piirtämän Hessun hölmöilyjä seuraa ilolla.

Castyn eeppinen fantasia

Castyn kirjoittama ja piirtämä pitkä tarina Hyinen valtakunta (Topolino e l'impero sottozero, 2015) on upea sekoitus todellista historiaa, eeppistä fantasiaa, taruja ja myyttejä (Agartha) muinaisilta ajoilta. Vuoden 1709 suuri kylmyys tapahtui todella ainakin Euroopassa, eikä sen syytä kaiketi osata vieläkään selittää. Tarinaan on kiedottu vanhoja taruja sieltä täältä ja muilta osin se on välillä kuin poliittinen agenttitrilleri, toisilta osin kuin täysiverinen katastrofielokuva ja sitten taas korkeaa fantasiaa ja vanhoja satuja. Ihastuttavan monipuolinen tarina on vieläpä kuvitettu huikeasti täyttä sense of wonderia hehkuen. Varsinkin loppupuolella on upeita näkymiä. Pelkästään tämä tarina tekee tästä taskarista hankkimisen arvoisen.

Jättiläissirkkoja, piraatteja ja kummituksia

Mikki kummitusjahdissa (AATK 55) on yksi erikoisimpia ja oudoimpia Aku Ankan taskukirjoja, mitä koskaan on julkaistu. Siinä on melko sekalainen kokoelma vanhoja Mikki-sarjakuvia.

Jo esinäytös ja tarinat yhteen kutova kehyskertomus on muiden taskareiden välinäytöksistä poikkeava ja melkeinpä surrealistinen. Siinä kirjeitä jouluisessa Ankkalinnassa jakava Hessu joutuu Lumikin noidan hypnotisoimaksi, koska haluaisi joulun ajaksi itselleen joulukuusen. Seitsemän kääpiötä ja Eka Vekara päättävät pian sen jälkeen näyttää noidalle elokuvia, jotta tämä pääsisi oikeaan joulutunnelmaan. Nämä leffat ovat sitten tämän taskarin varsinaisia tarinoita, eivätkä liity jouluun millään tavalla.

Ensimmäinen on mukavan pitkä, Romano Scarpan varhaistyö Mustan aaveen arvoitus vuodelta 1955. Scarpa ei ole siinä vielä aivan parhaimmillaan, ja vaikka tämäkin tarina on melko erikoinen, on se silti opuksen selväjärkisimpiä juttuja.

Kakkostarinana on vanhasta brittiläisestä Mikki-sarjasta ilmeisesti Italiassa tehty versio. Reluctant Pirate -tarina ilmestyi Mickey Mouse Weeklyssä jatkotarinana vuonna 1952. Varmaankin joku italialaispiirtäjä on vapisevilla käsillään jäljentänyt alun perin korein värein maalatun tarinan ääriviivapiirroksiksi. Aikamoista häröilyä on tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan vapaasti juokseva tarina. Eka Vekaran taikavoimien (tai oudon tieteen) avulla Mikki ja Eka siirtyvät menneisyyteen voidakseen elää Mikin piraatti-esi-isän seikkailuissa.

Kirjan taidoikkain sarjakuva, ainakin piirroksellisesti, on Bill Walshin ja Floyd Gottfredsonin vanha sanomalehtisarjan jakso Kurja kummitus (The Ghost of the Black Brian, 1951). Bill Walshin vilkas mielikuvitus takaa tässäkin tapauksessa varsin erikoisen ja monipolvisen tarinan. Mikki ja Hessu löytävät vanhan kartanon kellarista umpeenmuuratun seinän takaa vanhan merirosvon kummituksen. Kummitus ei osaa sopeutua nykyaikaan, vaan aiheuttaa ongelmia ja hämminkiä. Keltaisilta sivuilta löytyvä Kummitusten keräilypaikkakaan ei sitä huoli. Kiero okkultinen professori Plop kaappaa aaveen käyttääkseen tätä rikollisiin tarkoituksiinsa.

Kirjan taatusti erikoisin tarina on Guido Martinan kirjoittama ja Angelo Bioletton piirtämä Jättiläissirkat (Topolino e i grilli atomici, 1950). Se etenee tajunnanvirtamaisesti tilanteesta toiseen, kuin ilman tarkempaa ennakkosuunnittelua. Mikki ja Hessu puhaltelevat markkinoilla saippuakuplia, mutta Hessu möhlää kerran jos toisenkin, tulipalokin syttyy. Kaksikko pakenee poliisia, jotka juopuvat nestemäisestä naurukaasusta!? Mitä helv? Sitten he menevät selvänäkijälle, joka hypnotisoi Akun pyrstönsä avulla lentäväksi helikopteriksi. Sen jälkeen tämä partapontso hypnotisoi Hessun varkaaksi ja sillä aikaa Musta Pekka soittaa poliisille (!) valittaen juopuneista konstaapeleista(!).

Sitten juostaan karkuun sirkusleijonaa, jolla on hammaskipuja. Hessu ajautuu rosvokoplan pakeille, koska luulee hypnoosin alaisena olevansa ensin apina (kiiveten pilvenpiirtäjän seinää rosvojen päämajaan) ja sitten huippurikollinen Joel Juusti. Sitten koplalaiset lähtevät Hessun kanssa varastamaan seitsemältä kääpiöltä suurennusainetta! (Alkukielisessä versiossa kääpiöt tekevät atomitutkimusta!).

Nestemäistä naurukaasua! Räjähdysvaara!?

Mikki on sillä välin joutunut Hessusta eksyksiin, mutta päätyy kääpiöiden tykö pudottuaan Jeepillä vuoren jyrkänteeltä. Välillä Hessu joutuu kamppailemaan kääpiöiden suurentamien jättibasillien kanssa (ne katoavat tarinasta ilman selitystä) ja sitten Hessu kutistuu niin pieneksi, että hän mahtuu koeputkeen. Suurennuttuaan takaisin, hän palautuu ennalleen ja hypnoosi haihtuu. Jossain välissä rosvokopla otetaan kiinni ja pannaan hautomaan kärpäsen munia!

Sitten Hessun pikku sirkat suurennetaan vahingossa pilvenpiirtäjän kokoisiksi ja jotta ne saataisiin taas kuriin, on Hessu suurennettava vielä isommaksi megajättiläiseksi. Ankkalinna kokee hirveää tuhoa, kun sirkat murskaavat rakennuksia. Aku ja pojat ampuvat ötököitä ilmantorjuntatykeillä turhaan, mutta Hessu pelastaa päivän ja lopussa kaikkia juhlitaan sankareina.

Tislaamo Zip, puhdasta viskiä!

Tarinan säntäilevää ADHD-tunnelmaa korostaa omituinen käännös, joka on lyhyen lakonista sähkösanomatyyliä. Alkukielisessä sarjassa kuplatekstit ovat verraten paljon pidempiä, eivätkä sellaisia kahden kolmen sanan tokaisuja mitä käännöksessä. Kirjan suomentanut Mary A. Wuorio oli kuitenkin arvostettu kääntäjä ja toimittaja.

Tekstien typistyneisyys saattaa johtua siitä, että tarina on kierrätetty Saksan Ehapa-kustantamon kautta, jolla oli tapana muokata sarjoja pikkulapsille sopivammiksi. Siinä samalla usein poistettiin "rumia" sanoja, aseita, viittauksia alkoholiin yms. Siitä johtunee tämänkin tarinan mystinen nestemäinen "naurukaasu", joka oli alunperin viskiä! Ja "suurennusaineen" ryöstö muuttuu uuteen valoon, kun tiedetään kääpiöiden tehneen atomitutkimuksia. Ks. kuvat.

Klassikko-albumit

Italialainen alkuteos. ©Disney

Italialaisalkuisen albumisarjan kirjoissa Aku ja kumppanit nähdään klassikkoromaanien parodiamukaelmissa. Sen ulkoasu on kuitenkin tavallaan ranskalaisvaikutteinen. Sarjojen alkuperäisversiot olivat ilmestyneet Italiassa taskukirjamuodossa Topolino-lehdessä. Ranskalaiset isokokoiset sarjakuva-albumit formaattina levisivät kaikkialle Eurooppaan 1960-70-luvun vaihteessa, ja italialaistoimittajat keksivät näprätä vanhoista 1950-luvun sarjoista ranskalaistyyliset albumit.

Kolmirivisinä ilmestyneet sarjat leikeltiin ja taitettiin uuteen sivutaittoon sopiviksi nelirivisiksi 40-sivuisiksi kirjoiksi. Vieläpä sisäkansien design tehtiin samaan malliin kuin useissa ranskalaisalbumeissa (vrt. Asterixin sisäkannet yksivärisine kuvineen). 

Tämän albumisarjan viisi osaa käännettiin suomeksi vuosina 1972-75. Cartonati Disney -nimellä kulkeneen sarjan ensimmäinen albumi Paperino don Chisciotte ilmestyi alkuaan 1971. Kyseinen Don Quijote-parodia saatiin myös suomalaisessa klassikkosarjassa sen kolmantena niteenä.

Mikki ja Hessu Helvetissä.
©Disney

Toisena olisi ollut L'inferno di Topolino, hyvin epäsovinnainen Disney-sarjakuva, joka pohjautuu  Dante Alighierin (1265-1321) Jumalainen näytelmä -teoksen ensimmäiseen osaan. Se vie Mikin ja Hessun kirjaimellisesti helvettiin.

Käsikirjoittajalegenda Guido Martinan versio on kuvastoltaan huima, karnevalistinen ja värikylläinen irrottelu keskiajan maailmankuvassa. Se vilisee tahallisia anakronismeja, vaikka seuraakin alkuperäisteosta siinä määrin uskollisesti, että niitä voi hyvin lukea rinnatusten.

Suomalainen kustantaja hyppäsi liian rajun teoksen yli, ja julkaisi ensimmäisenä Paperino e i tre moschettieri -albumin. Niin ikään suomalaiskustantaja jätti sarjasta pois Goethen Faustista tehdyn parodian.

Espanjalainen versio
Goethen Faustista. ©Disney

Joidenkin albumien tarinat eivät kuitenkaan suoraan taipuneet 40 sivun määrämuottiin. Kolmeen muskettisoturiin jouduttiin lisäämään uutta materiaalia. Vanha herra Luciano Bottaro väänsi nelisivuisen "jatko-osan" Kaksi vuotta myöhemmin (Due anni dopo) aivan varta vasten.

Aku Ankka maurien maassa -albumin lisänä on Gian Giacomo Dalmasson käsikirjoittama sarjakuvaparodia Sevillan parturista. Se on alkuaan ranskalaisen Pierre-Augustin Caron Beaumarchaisin (1732-1799)  komediallinen näytelmä, josta Rossini teki oopperansa vasta myöhemmin.

Albumisarjan ainoana ei-italialaisena sarjana oli Monte Criston kreivin loppuun lisätty Paul Murryn ja Vic Lockmanin väsäämä parodia 25 vuotta nukkuneesta Rip Van Winklestä.

L'Inferno di Topolino. ©Disney

Mondadorin sarjassa julkaistiin kaikkiaan seitsemän kovakantista albumia, niistä tuli suomeksi siis viisi — pehmeäkantisina. Kahta julkaisematta jäänyttä kirjaa lukuunottamatta, albumisarja on italialaisen vastineensa kanssa identtinen.

Kauniisti maalatut kannet albumisarjaa varten teki Giovan Battista Carpi. Albumien heikkoutena on niiden sarjojen runneltu taitto. Muunto kolmirivisestä neliriviseen ei ole tapahtunut kovin huolellisesti. Useimmiten  kuvien sommittelun dynamiikka katoaa, kun niistä on jouduttu joko poistamaan tai lisäämään jotain.

Toisin kuin joskus luullaan, albumisarja ei loppunut huonon menekin vuoksi, sopivaa materiaalia ei vain ollut enempää. Ainakin Kolmesta muskettisoturista otettiin toinenkin painos. Voi kuitenkin aavistella, kuinka keskivertolukija on ollut joidenkin albumien kohdalla suhteellisen ymmällään, Andrea da Barberinon ritarieepos, johon Aku Ankka ja Apulian kuningas perustui, on Suomessa tyystin tuntematon. Ehkäpä albumien mukana olisi voinut olla jonkinlaiset alkuperäisteosten esittelytekstit.

Ankkalinnan Pamaus #15.
Kuva: ©Timo Ronkainen.

Lue lisää Guido Martinasta ja Aku Ankan taskukirjojen klassikkoadaptaatioista Torquato Tassosta Italo Calvinoon ja Kafkaan Ankkalinnan Pamauksen numerosta 15! Samassa numerossa juttua myös Carl Barksin kirjallisista lainoista sekä Disneyn sekä Collodin Pinokkiosta, ynnä Maija Poppasesta ja paljosta muusta.


Aku Ankka ja kolme muskettisoturia 1972
(Alexandre Dumas:Kolme muskettisoturia)
Paperino e i tre moschettieri

Aku Ankka ja Monte Criston kreivi 1973
(Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi)
Paperino e il conte di Monte Cristo

Aku Ankka, surullisen hahmon ritari 1973
(Cervantes: Don Quijote)
Paperino don Chisciotte

Aku Ankka maurien maassa 1974
(Alphonse Daudet: Tarasconin tartarin)
Paperin di Tarascona

©Disney

Aku Ankka ja Apulian kuningas 1975
(Andrea da Barberino: Guerin Meschino, ei suom, ritariromaani)
Paperin Meschino

• Paperino don Chisciotte  (1971)
• L'inferno di Topolino  (1971)
• Paperino e i tre moschettieri (1972)
• Il dottor Paperus  (1972)
• Paperin di Tarascona  (1972)
• Paperino e il conte di Monte Cristo (1973)
• Paperin Meschino (1973)