Kapitalisti näkee punaista

Italialaisen Roope Ankan liiketoimet eivät useinkaan ole olleet eettisesti kestävällä pohjalla. Tässäkin käsillä olevassa Taskukirjan kymmenennessä osassa Roope syyllistyy ainakin murtovarkauksiin, huijauksiin ja laittomiin uhkauksiin. Kirjan hurjimmassa tarinassa Roope-setä ja salaperäinen vainooja vanha miljoonikko yrittää päästä kilpailijastaan eroon raskaan tykistön voimin ja tulee lopulta hulluksi.

Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Roope näkee punaista
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1972
Suomentanut Eeva-Kaarina Aronen
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,95 MK

Roope on ryhtynyt seuraamaan monialayritystensä kaikkia lohkoja uusien sähköaivojensa avulla (tarina on vuodelta 1967). Hän on muutenkin äärimmäisen pikkutarkka kontrollifriikki, ja alistaa jopa vierailulle tulevat sukulaisensa elektroniseen ajatuksentarkastukseen ennen sisäänpääsylupaa.

Uudessa valvontakeskuksessa jokainen yksittäinen metallilaatikko on yhtä erillistä tuotannonalaa tarkkaileva elektronikeskus. Kukin niistä piirtää valotaululle käyrää, joista voi seurata kaupankäyntiä ja menestystä. Kaivos-, sähkö-, säilöntä- ja muut alat ovat tuottavia, mutta hedelmien kauppaa monitoroiva elektronikaappi piirtää muista poikkeavaa, siksakkaavaa käyrää. Jossain on jotain vialla.

Selvitysten jälkeen epävakautta tuottavaksi toiminnaksi paljastuu paikallinen pienyrittäjä, joka myy lapsille omenoita kärrystään. Onni Omenalla on myyntiä lisäävänä oheistoimintana hauska trumpetin töräyttely. Lupsakka ja joviaali ukko on myös yrittäjänä ihmiskasvoinen ja ystävällinen, toisin kuin Roopen kasvottomat jättiläis-konglomeraatit.

Roope ei siedä kilpailua ja yrittää keksiä keinon, jolla kilpailijan saisi pois markkinoilta. Ensin hän yrittää myydä Onnia halvemmalla, ja tarjoaa omenoita hienoista myyntiautoistaan. Se ei toimi, koska lapset ostavat välipalansa mieluummin mukavalta torvensoittajalta. Monopolistisena kapitalistina toimivan Roopen yritykset ostaa pienempi toimija pois alalta eivät myöskään tuota tulosta. Raivostunut Roope käyttää lopulta äärimmäisiä voimakeinoja. Voimainsa tunnossa hän ”puolustaa oikeuksiaan” täräyttämällä tykillään Onni Omenan myyntikärryt tuusan nuuskaksi. Omenakauppias säilyy räjähtävästä hyökkäyksestä nippa nappa ehjänä.

Roope-setä joutuu vastuuseen väkivaltaisesta vapaan kilpailun tukahduttamisesta ja saa lyhyen vankeusrangaistuksen. Sen aikana jo valmiiksi sairaalloisen epäluuloinen Roope sairastuu jonkinlaiseen paranoidiin persoonallisuushäiriöön. Hän kokee kaikki vastustajikseen, kaikkialla vehkeillään häntä vastaan. ”Minua vainotaan! Omaisuuttani kadehditaan!” hän huutaa vankisellissään. Tarinan käsikirjoittaja on selvästi perehtynyt ainakin jossain määrin erilaisten paranoidisten mielialahäiriöiden ilmenemismuotoihin. Oireiston perusteella Roopella on lisäksi myös jonkinasteinen skitsoaffektiivisen psykoosin maaninen muoto, johon liittyy kohonnut itsetunto ja suuruusajatukset. Usein niihin liittyy myös pahoja vainoamisajatuksia.¹

Vapauduttuaan Roope kilahtaa lopullisesti ja saa hermoromahduksen. Hän projektoi tiedostamatta omat pahat ajatuksensa vainoajikseen mieltämiinsä ihmisiin. Tiedottomassa tilassa hän alkaa lähettää näille uhkausviestejä. Osansa saavat pormestari, poliisijohtaja, Roopen tuominnut tuomari ja niin edelleen. Roope pukeutuu mustaan kaapuun ja huppuun, toimii öisin ja herättää ankkalinnalaisissa kauhua. 

Psykiatrian termistöllä Roope kärsii vainoojaksi muuttuessaan dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Muuttuminen yhdestä persoonallisuuden tilasta toiseen tapahtuu yleensä äkillisesti muutamassa sekunnissa. Roopen kohdalla tämä tapahtuu aina nukkumaan mennessä. Hän saa vuoteeseen asetuttuaan sätkyn, ”aivan kuin sähköiskun” ja lähtee vainooja-kierrokselleen jakamaan uhkauksiaan. Osan niistä hän postittaa kirjeinä, osan hän ampuu jousipyssyllään suoraan talojen ikkunoista sisään.

Lopulta pormestari mobilisoi poliisivoimat erikoisvarustein jahtaamaan ”salaperäistä vainoojaa”. Tupu, Hupu ja Lupu säikähtävät tästä käänteestä, sillä he ovat jo saaneet selville iso-setänsä olevan vainooja, vaikkakin syyntakeettomassa tilassa. Psykiatri ei löydä hoitokeinoa Roopen vaivoihin. Akun kyökkipsykiatrinen analyysi kuitenkin tehoaa. ”Vainoamisvietti on tuhottava? Tuhotkaa Roope-sedän peilikuva, ja samalla tuhoattie hänen vainoamiskuvitelmansa.” Se toimii ja tuo tarinan äkilliseen loppuunsa. 

Selvitäkseen tukalasta tilanteesta Roopen on korvattava Onni Omenan kärsimät vahingot korkoineen. Hän ostaa miekkoselle uudenaikaisen omenanmyyntiauton ja rumpusetin. Todelliseen vastuuseen touhuistaan Roope ei joudu. Vapaan kilpailun rajoittamisesta Roope oli kärsinyt ainoastaan viiden päivän mittaisen vankeusrangaistuksen!

Tarina tuntuu kritisoivan kapitalistisen markkinatalouden vähäistä sääntelyä ja talousrikoksista saatuja liian pieniä tuomioita. Toinen arvostelun suunta näyttäisi olevan psykiatrisen hoidon medikalisaatio, eli ylenpalttinen lääkepainotteisuus; ”vain erikoislääke voi auttaa setäänne! Ei mikään muu.” vakuuttaa Roopea hoitanut psykiatri. Akun maalaisjärjellä saavutettu menestys eräänlaisen shokkiterapian muodossa vie kuitenkin voiton.

Tarinan käsikirjoittanut Rodolfo Cimino (1927–2012) toimi politiikassa Italian sosialistipuolueen PSI:n (Partito Socialista Italiano) edustajana Venetsian paikallispolitiikassa. Hän jopa lopetti sarjakuvien käsikirjoittamisen poliittisen uransa vuoksi vuosina 1975–1986. Topolinon käsikirjoitustiimiin hän palasi vuonna 1987. Kertoman mukaan Romano Scarpa ei halunnut poliittisten kiistojen vuoksi enää piirtää Ciminon käsikirjoituksia.²

Ciminon tarinoille luonteenomaista on Roopen kautta tuotu kapitalismin kritiikki. Niissä Roope tuon tuosta kamppailee pienyrittäjiä vastaan, kuten esimerkiksi tarinassa Itsepintainen vastustaja (1971) Riitta Hanhen kenkäyrityksen kanssa, tai sitten Roope tekee eriskummallisia matkoja maailman ääriin hankkiakseen luonnonvaroja ja rikkauksia välittämättä aiheuttamistaan vahingoista. Hän epäonnistuu usein juuri itsekkyytensä ja ahneudensa vuoksi. Toisaalta hänet palkitaan silloin, kun hän tekee oikein. Sitä tapahtuu harvemmin.

1 ICD-10-tautiluokitus, F25.0

2 https://it.wikipedia.org/wiki/Rodolfo_Cimino

Roope näkee punaista -kirjan tarinat:

• Roope-setä ja miljardibiljardi (Zio Paperone e il biliardo da un miliardo, I TL 604-A) K: Abramo ja Giampaolo Barosso, P: Giulio Chierchini, 1967
• Roope-sedän lentävä lautanen (Zio Paperone e il richiamo turistico, I TL 583-A) K: Pier Carpi, P: Giulio Chierchini, 1967
• Roope-setä ja APP-pilleri (Zio Paperone e la pillola Pit, I TL 586-B) K: Pier Carpi, P: Giulio Chierchini, 1967
• Roope-setä ja salaperäinen vainoaja (Zio Paperone e il mistero di "Persecutor", I TL 605-A), K: Rodolfo Cimino, P: Luciano Gatto, 1967
• Karhukoplan huima juoni (Zio Paperone e il segreto della segretaria, I TL 584-B) K: Osvaldo Pavese, P: Giuseppe Perego, 1967
• Roope-setä ja Säästäväisten miljardimiesten kansainvälinen kilpailu (Paperino e i candidati al CIAO, I TL 615-AP), K: Guido Martina, P: Giovan Battista Carpi, 1967.

Kirjan sisällyluettelon tarinoiden nimet poikkeavat hieman tarinoiden otsikoista.

Viimeinen Roope-setä -lehti ja uusin Taskari

Roope 454

Roope-setä tuli lehtenä nyt sitten tiensä päähän. Vain vähää ennen kuin lehti olisi täyttänyt 40 vuotta. Eipä kyllä paljon juhlita Roope-hahmonkaan 70-vuotista historiaa. Ei juhlallisuutta, ei lisäsivuja, ei juhlajuttua, eikä mitään sen kummempaa loppurutistusta. Aivan tavallinen ja arkinen norminumero. Lyhyessä jutussa käydään nopeasti läpi lehden vuosikymmenet ja se siitä.

Viimeisen Roopen tarinoista kannattaa huomioida oikeastaan vain ensimmäinen ja viimeinen. Molemmat aivan vastakkaisista syistä.

Laiskasti ajan pyörteissä

Carlo Panaron löperösti kirjoittama tarina Ajan pyörteissä (Zio Paperone e il vortice del tempo, 2007) lainaa - tai no, varastaa - pääideansa häpeämättömästi Don Rosalta (Of Ducks And Dimes And Destinies, 1995).

Tuskin spoilaa tarinaa, mikäli mainitsen, että Milla Magia matkaa menneisyyteen siepatakseen Roopen ensilantin tämän hoivista, ennen kuin tällä on turvanaan arsenaalin verran murtohälyttimiä ja noidanpaljastustutkia. Ennen rikastumista napattu lantti ei tietenkään omaa mitään voimia, eikä Roopekaan ole ilman sitä vaurastunut. Kolikko on siis palautettava. Lukekaa ennemmin Rosa alkuperäinen tarina. Ainoastaan Saluuna Rivollin pianistina vilahtava Carl Barks ilahduttaa hieman.

Välissä olevaa Suuri pokaalijahti -tarinasarjaa en ole edes jaksanut seurata ensimmäisen jakson jälkeen. Vauhdikasta juoksemista paikasta toiseen ja paukkufarssia.

Kirsikkahillokieroilua

Guido Martinan ja Giovan Batista Carpin tarinassa Cumulus Cumitus (Zio Paperone e la nube decolorante) Roope ja Aku punovat suorastaan edesvastuuttoman rikollisia juonia. Martinan kirjoittamissa jutuissa Roope on usein aikamoinen ketkula. Kuten siis tässäkin. Ilman muuta viimeisen numeron paras sarjakuva. Ankanpojat toimivat moraalin ja järjen äänenä ja antavat nuorille lukijoille ajattelemisen aihetta - ja samaistumispintaa aikuisten typeryyksiä katsellessa.

Juttu ottaa kantaa elintarviketeollisuuden epäkohtiin, jotka tuntuvat olevan jatkuvasti ajankohtaisia. Tarkemmin tarinassa otetaan esiin ns. atsovärit, joiden haitallisuudesta ihmisten terveydelle on keskusteltu jo vuosikymmeniä. Ilmeisesti amarantin käyttö kiellettiin Italiassa tarinan valmistumisen aikaan 1970-luvun lopulla.

Roope on helisemässä kuultuaan, että amarantilla värjätyt elintarvikkeet ovat juuri tulleet kiellon piiriin, ja jo valmistetut on tuhottava. Työttömänä jälleen vaikeroiva Aku keksii kieron juonen, jolla Roopen kirsikkahillot (promille kirsikkaa, loput väri- ja makuaineita) saadaan kaupan hyllyille. Samalla Aku siis työllistyisi, kuluttajien terveydestä viis.

Etikettien vaihtamisen lisäksi väriaine tehdään näkymättömäksi kemiallisella valkaisulla. Kemianteollisuutta edustavaa Pelle Pelotonta käytetään tilanteessa kierosti hyväksi. Onneksi ankanpojat varoittavat Pelleä, joka osaa tehdä vastasuunnitelman.

Taskari 459

Scarpan Hessu ja kaijat.

Uudesta taskukirjasta poimin parhaat rusinat tähän. Tässäkin on vain kaksi kelvollista juttua.

Abramo ja Gianpaolo Barosson kirjoittama ja Romano Scarpan piirtämä Mikki-hiiri -seikkailu toisintaa vanhan Gottfredsonin tarinan Mickey Mouse Outwits the Phantom Blot (1939) perusjuonen. Kyseinen juttuhan oli Mustakaavun ensiesiintyminen. Siinä salaperäinen kaapuniekka ryöstelee ainoastaan tietyn merkkisiä kameroita saadakseen käsiinsä juuri tietyn yksittäisen kameran.

Nyt Mustakaapu on papukaijojen perässä, ja löytääkseen siis yhden ainoan tietyn kaijayksilön, tekee outoja rikoksia. Heti alkuun hän hypnotisoi Hessun papukaijojen kouluttajaksi. Alkuperäistarinassa juju oli kätketty kameraan, tässä papukaijan pölinään. Eli on tässä pikku ripaus Barksin Lumottua papukaijaakin (Pixilated Parrot). Tokihan Scarpan piirtämän Hessun hölmöilyjä seuraa ilolla.

Castyn eeppinen fantasia

Castyn kirjoittama ja piirtämä pitkä tarina Hyinen valtakunta (Topolino e l'impero sottozero, 2015) on upea sekoitus todellista historiaa, eeppistä fantasiaa, taruja ja myyttejä (Agartha) muinaisilta ajoilta. Vuoden 1709 suuri kylmyys tapahtui todella ainakin Euroopassa, eikä sen syytä kaiketi osata vieläkään selittää. Tarinaan on kiedottu vanhoja taruja sieltä täältä ja muilta osin se on välillä kuin poliittinen agenttitrilleri, toisilta osin kuin täysiverinen katastrofielokuva ja sitten taas korkeaa fantasiaa ja vanhoja satuja. Ihastuttavan monipuolinen tarina on vieläpä kuvitettu huikeasti täyttä sense of wonderia hehkuen. Varsinkin loppupuolella on upeita näkymiä. Pelkästään tämä tarina tekee tästä taskarista hankkimisen arvoisen.

Jättiläissirkkoja, piraatteja ja kummituksia

Mikki kummitusjahdissa (AATK 55) on yksi erikoisimpia ja oudoimpia Aku Ankan taskukirjoja, mitä koskaan on julkaistu. Siinä on melko sekalainen kokoelma vanhoja Mikki-sarjakuvia.

Jo esinäytös ja tarinat yhteen kutova kehyskertomus on muiden taskareiden välinäytöksistä poikkeava ja melkeinpä surrealistinen. Siinä kirjeitä jouluisessa Ankkalinnassa jakava Hessu joutuu Lumikin noidan hypnotisoimaksi, koska haluaisi joulun ajaksi itselleen joulukuusen. Seitsemän kääpiötä ja Eka Vekara päättävät pian sen jälkeen näyttää noidalle elokuvia, jotta tämä pääsisi oikeaan joulutunnelmaan. Nämä leffat ovat sitten tämän taskarin varsinaisia tarinoita, eivätkä liity jouluun millään tavalla.

Ensimmäinen on mukavan pitkä, Romano Scarpan varhaistyö Mustan aaveen arvoitus vuodelta 1955. Scarpa ei ole siinä vielä aivan parhaimmillaan, ja vaikka tämäkin tarina on melko erikoinen, on se silti opuksen selväjärkisimpiä juttuja.

Kakkostarinana on vanhasta brittiläisestä Mikki-sarjasta ilmeisesti Italiassa tehty versio. Reluctant Pirate -tarina ilmestyi Mickey Mouse Weeklyssä jatkotarinana vuonna 1952. Varmaankin joku italialaispiirtäjä on vapisevilla käsillään jäljentänyt alun perin korein värein maalatun tarinan ääriviivapiirroksiksi. Aikamoista häröilyä on tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan vapaasti juokseva tarina. Eka Vekaran taikavoimien (tai oudon tieteen) avulla Mikki ja Eka siirtyvät menneisyyteen voidakseen elää Mikin piraatti-esi-isän seikkailuissa.

Kirjan taidoikkain sarjakuva, ainakin piirroksellisesti, on Bill Walshin ja Floyd Gottfredsonin vanha sanomalehtisarjan jakso Kurja kummitus (The Ghost of the Black Brian, 1951). Bill Walshin vilkas mielikuvitus takaa tässäkin tapauksessa varsin erikoisen ja monipolvisen tarinan. Mikki ja Hessu löytävät vanhan kartanon kellarista umpeenmuuratun seinän takaa vanhan merirosvon kummituksen. Kummitus ei osaa sopeutua nykyaikaan, vaan aiheuttaa ongelmia ja hämminkiä. Keltaisilta sivuilta löytyvä Kummitusten keräilypaikkakaan ei sitä huoli. Kiero okkultinen professori Plop kaappaa aaveen käyttääkseen tätä rikollisiin tarkoituksiinsa.

Kirjan taatusti erikoisin tarina on Guido Martinan kirjoittama ja Angelo Bioletton piirtämä Jättiläissirkat (Topolino e i grilli atomici, 1950). Se etenee tajunnanvirtamaisesti tilanteesta toiseen, kuin ilman tarkempaa ennakkosuunnittelua. Mikki ja Hessu puhaltelevat markkinoilla saippuakuplia, mutta Hessu möhlää kerran jos toisenkin, tulipalokin syttyy. Kaksikko pakenee poliisia, jotka juopuvat nestemäisestä naurukaasusta!? Mitä helv? Sitten he menevät selvänäkijälle, joka hypnotisoi Akun pyrstönsä avulla lentäväksi helikopteriksi. Sen jälkeen tämä partapontso hypnotisoi Hessun varkaaksi ja sillä aikaa Musta Pekka soittaa poliisille (!) valittaen juopuneista konstaapeleista(!).

Sitten juostaan karkuun sirkusleijonaa, jolla on hammaskipuja. Hessu ajautuu rosvokoplan pakeille, koska luulee hypnoosin alaisena olevansa ensin apina (kiiveten pilvenpiirtäjän seinää rosvojen päämajaan) ja sitten huippurikollinen Joel Juusti. Sitten koplalaiset lähtevät Hessun kanssa varastamaan seitsemältä kääpiöltä suurennusainetta! (Alkukielisessä versiossa kääpiöt tekevät atomitutkimusta!).

Nestemäistä naurukaasua! Räjähdysvaara!?

Mikki on sillä välin joutunut Hessusta eksyksiin, mutta päätyy kääpiöiden tykö pudottuaan Jeepillä vuoren jyrkänteeltä. Välillä Hessu joutuu kamppailemaan kääpiöiden suurentamien jättibasillien kanssa (ne katoavat tarinasta ilman selitystä) ja sitten Hessu kutistuu niin pieneksi, että hän mahtuu koeputkeen. Suurennuttuaan takaisin, hän palautuu ennalleen ja hypnoosi haihtuu. Jossain välissä rosvokopla otetaan kiinni ja pannaan hautomaan kärpäsen munia!

Sitten Hessun pikku sirkat suurennetaan vahingossa pilvenpiirtäjän kokoisiksi ja jotta ne saataisiin taas kuriin, on Hessu suurennettava vielä isommaksi megajättiläiseksi. Ankkalinna kokee hirveää tuhoa, kun sirkat murskaavat rakennuksia. Aku ja pojat ampuvat ötököitä ilmantorjuntatykeillä turhaan, mutta Hessu pelastaa päivän ja lopussa kaikkia juhlitaan sankareina.

Tislaamo Zip, puhdasta viskiä!

Tarinan säntäilevää ADHD-tunnelmaa korostaa omituinen käännös, joka on lyhyen lakonista sähkösanomatyyliä. Alkukielisessä sarjassa kuplatekstit ovat verraten paljon pidempiä, eivätkä sellaisia kahden kolmen sanan tokaisuja mitä käännöksessä. Kirjan suomentanut Mary A. Wuorio oli kuitenkin arvostettu kääntäjä ja toimittaja.

Tekstien typistyneisyys saattaa johtua siitä, että tarina on kierrätetty Saksan Ehapa-kustantamon kautta, jolla oli tapana muokata sarjoja pikkulapsille sopivammiksi. Siinä samalla usein poistettiin "rumia" sanoja, aseita, viittauksia alkoholiin yms. Siitä johtunee tämänkin tarinan mystinen nestemäinen "naurukaasu", joka oli alunperin viskiä! Ja "suurennusaineen" ryöstö muuttuu uuteen valoon, kun tiedetään kääpiöiden tehneen atomitutkimuksia. Ks. kuvat.

Uudet ja vanhat käännökset

Vuoden 1973 käännös.

Romano Scarpan klassikkosarjiksesta Kolumbusperhon aarrekartta ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran Taskukirjan numerossa 14, Perhonen sentään. Uusintana sarja tuli joku aika sitten Taskarin Parhaat -sarjan neljännessä niteessä. Tarkistetuin käännöksin.

Vuoden 2011 käännös poikkeaa suuresti vanhasta vuoden 1973 käännöksestä (Mary A. Wuorio). Selitys perhosen oudosta siipikuviosta on eri käännöksissä aivan erilainen. Näet ne katsomalla kuvat.

Mistä näin iso ero teksteissä? Kuka panee omiaan ja mitä oli Scarpan alkuperäisessä tekstissä?

Vuoden 2011 käännös.

Taskukirjojen materiaali tuli 1970-luvun alussa saksalaisen Ehapa-yhtiön kautta. Se on tanskalaisen Egmont H. Petersenin tytäryhtiö (nimi tulee alkukirjainten E, H ja P saksalaisesta äänneasusta). Wuorio joutui kääntämään tarinat saksalaisista jo kertaalleen käännetyistä teksteistä, joita Ehapan toimituskunta oli peukaloinut.

Suomalainen vuoden 1973 versio myötäilee tarkasti Lustige Taschenbuchenin käännöstä: "...die Kunst, solche Flügelzeichnungen zum Zweck der Nachrichtenübermittlung künstlich zu züchten. Sehr schlau so was". Scarpa kirjoitti alkutekstissään vuonna 1962 geeneistä ja DNA:sta. Olivatko saksalaistoimittajat sitä mieltä, että geeneistä ja genomeista puhuminen on lapsilukijoille liian vaikeaselkoista?