Ub Iwerks ja tekijäkrediitit – Mikki-sarjakuva 93 vuotta

Ub Iwerks.

Walt Disneyn uran varhaisvuosien ensimmäinen ja tärkein yhteistyökumppani oli Ub Iwerks, koko nimeltään Ubbe Ert Iwwerks (24.3.1901–7.7.1971). Kansas City Film Ad Companyn palveluksessa toisensa tavanneet Walt ja Ub ystävystyivät nopeasti. Vuonna 1920 he perustivat ensimmäisen yhteisen firmansa nimeltään Iwwerks-Disney Commercial Artists. Se pysyi pystyssä vaivaisen kuukauden. Toinen yhteisyritys Laugh-O-Gram Films menestyi jo hieman paremmin. Se tuotti animoituja ajankohtaispiloja paikallisten elokuvateattereiden tarpeisiin.

Laugh-O-Gramin mentyä nurin, siirtyi Walt vuonna 1923 Hollywoodiin ja perusti veljensä Royn kanssa uuden yhtiön. Ub seurasi pian perässä. Yhtiö alkoi valmistaa suhteellisen suosittuja Alice in Cartoonland ja Oswald the Lucky Rabbit -piirrettyjä. Iwerks oli aikansa taitavimpia ja nopeimpia animaattoreita, hän myös loi monia uusia hahmoja.

Oswald, eli Osku-kani osoittautui hyvin suosituksi. Tuottaja Margaret Winklerin aviomies Charles Mintz halusi kerätä piirretyistä isomman tuoton ja palkkasi salaa Waltin animaattorit omaan studioonsa. Kun Walt kieltäytyi tekemästä filmejä aiempaa halvemmalla hinnalla, jatkoi Mintz Osku-kanien tekemistä itse - hahmon tekijänoikeudet eivät olleetkaan Disneyn omistuksessa. Waltin tueksi jäi tässä vaiheessa vain kolme uskollista, ja yksi heistä oli Ub.

Kun vanhan sopimuksen edellyttämää viimeistä Oswald-piirrettyä valmistettiin, jäi Ub työajan jälkeen piirtämään salassa uuden hahmon ensimmäistä seikkailua, Plane Crazya (1928).

Disney salli alkuaikoina taiteilijoidensa signeerata työnsä. Monista Oswald ja Alice -julisteista ja publicity-kuvista voi löytää Hugh Harmanin tai Ub Iwerksin nimikirjoituksen. Samoin Disney antoi krediitit Iwerksille, niin elokuvajulisteissa kuin ensimmäisissä Mikki-stripeissäkin. Myös lehtiin lähetetyissä esittelyjutuissa Ub mainitaan sarjakuvan tekijänä. Stripit oli kylläkin signeerattu Waltin nimellä, mutta sarjan otsikossa mainittiin piirtäjänä Ub Iwerks. Tilanne muuttui heti Ubin lähdettyä. Sarjakuvissa ei näkynyt Disneyn lisäksi enää muita nimiä. Arvailujen varaan jää oliko Ubin lähdöllä asiaan jotain vaikutusta. 

New York Daily Mirror 13.1.1930.

Ub ja Walt olivat 1930-luvun alussa alkaneet riitaantua keskenään. Animaatiotyön lisäksi Ubin työkuormaa lisäsi vasta-aloitettu Mikin sanomalehtisarjakuva. Lisäksi Ub tunsi, ettei hänellä ole enää sananvaltaa oman työnsä suhteen. Disneyn elokuvien levittäjänä toiminut Pat Powers päätti käyttää tilannetta hyväkseen. Disneyn ja Powersin välisen sopimuksen rauettua oli Powers houkutellut Iwerksin leipiinsä. Powersin tarjous tuntui hyvältä – Ub saisi oman studion ja taiteellisen vapauden. Iso MGM-yhtiö toimisi elokuvien levittäjänä. Walt koki Iwerksin lähdön henkilökohtaisena loukkauksena, eivätkä heidän välinsä koskaan palautuneet entiselleen, vaikka Ub palasikin vuonna 1940 Disneyn palvelukseen. Hänen oma studionsa oli elänyt noin seitsemän vuotta.

Disney ja Iwerks merkitty tekijöiksi.

On epäselvää, kuinka paljon Oswaldin menetys ja Ub Iwerksin lähtö vaikutti siihen, miten Walt Disneyn nimi ainoana sai näkyä yhtiön tuotteissa ja miten Disneyn tekijänoikeuksia valvottiin ylenpalttisen pedanttisesti 1930-luvulta eteenpäin. Sarjakuvien yhteyteen tekijätiedot saatiin ensimmäisen kerran vuoden 1930 jälkeen vasta 1986 Gladstonen aloitettua Disney-lehtien julkaisemisen. Sekä Mikki-piirtäjä Floyd Gottfredson, että Aku-taiteilija Al Taliaferron leski Lucy Taliaferro muistelivat kumpikin omissa haastatteluissaan myöhemmin, miten Walt itse olisi 1940–50 -luvun vaihteessa halunnut antaa piirtäjien signeerata työt omalla nimellään. Syndikaatti kuitenkin vastusti asiaa.

Vahvia ja meteoriittiprobleemi

Vuonna 1958 ilmestyneessä tarinassa Roope-setä rahapulassa (W DISBP 1-03 The Forbidium Money Bin) Pelle on rakentanut Roope-sedälle pyöreän rahasäiliön vahviasta, ”maailman lujimmasta metallista”. 

Suomennoksessa metallin ominaisuuksia ei availla sen enempää. Alkukielellä vahviaa kutsutaan nimellä forbidium ja Pelle valottaa sen olevan "the toughest metal that can be made from the known elements of the Earth". Eli vahvia on kovin metalli, joka on mahdollista valmistaa maapallolla tunnetuista alkuaineista. Siitä voimme päätellä, että se on ehkä useiden eri metallien sekoitus, eli lejeerinki tai niin kutsuttu superseos (superalloy), jota on voitu vahvistaa joillakin tarkemmin määrittelemättömillä alkuaineilla. Esimerkiksi liuoslujituksessa metalliin seostetaan aineita, jotka vahvistavat metallin hilarakennetta. Vahviaan ei mikään pora pysty, eikä niin kuumaa hitsausliekkiä ole olemassakaan, joka sitä pystyisi sulattamaan.

Roope unohtaa (tietenkin) säiliön lukon numeroyhdistelmän ja jotta rahoihin päästäisiin jälleen käsiksi on Pellen löydettävä jostain ainetta, joka on vahviaakin vahvempaa. Pellen mielestä sitä voisi löytää Kuuhun törmänneistä meteoriiteista. Rakennetaan siis pikavauhtia avaruusraketti ja riennetään Kuuhun. Rakettiinsa Pelle on asentanut ilmaisimen, joka kilauttaa kelloa heti, kun se havaitsee jotain epätavallista mineraalia. Pian löydetäänkin erään meteoriitin sisältä erikoinen möhkäle tunnistamatonta ainetta, joka on niin kovaa, ettei hitsausliekki eikä edes vahviasta tehty pora siihen pysty. Pelle arvelee sen olevan muinaisen komeetan tiivistynyt ydin.

Murikka nostetaan mukaan raketin ruumaan ja niin lähdetään taas kohti Maata ja Ankkalinnaa. Vasta matkan aikana Pellen mieleen juolahtaa, ettei erikoista materiaalia voi työstää millään tavalla, yksikään työkalu ei ole kyllin kova sen käsittelyyn. Kaiken kukkuraksi mötikkä on mitä ilmeisimmin äärimmäisen tiheää ja painavaa ainetta. Maan vetovoiman piiriin tultua sen paino lisää raketin lähestymisnopeutta Maan ilmakehään niin, että koko alus uhkaa ilmakehän kitkan vuoksi syttyä tuleen. Murikka on sen vuoksi heivattava pois kyydistä. Se sukeltaa kohti maata kuin meteori, mutta ilmakehään syöksyminen ei saa sitä edes hehkumaan.

Kiihtyvää vauhtia ilmakehään saapuva meteori tavallisesti kuumenee kompressoituneen ilman ja kitkan vaikutuksesta siinä määrin, että se yleensä sulaa ja höyrystyy pois. Meteorit kuumenevat yli 1700 celsiusasteeseen, minkä vuoksi maahan saakka päätyneet meteoriitit sisältävät vain hyvin kovia ja tiheitä aineita, jotka kestävät erittäin korkeita lämpötiloja.  Meteoriiteissa on esimerkiksi iriudimia, joka on maan pinnalla suhteellisen harvinaista. Se on hyvin tiheää metallia, jonka sulamispiste on 2446 celsiusastetta. Siinä mielessä Pellen ajatus erityisen kovien aineiden löytymisestä meteoriittien sisältä on hyvinkin looginen. Pellen ja Roopen löytämä murikka ei tässä tilanteessa sula, eikä hajoa edes maahan pudotessaan. Ja tietysti se iskeytyy Roopen rahasäiliöön!

Ja koskapa möhkäle oli forbidiumiakin kovempaa ainetta, se totta kai murskasi Roopen säiliön ja viskoi sen sisällön ympäriinsä. Törmäys ei kuitenkaan muodosta kraatteria eikä se myöskään näytä aiheuttavan kuumuutta, joka sulattaisi säiliön sisällä olevat kolikot. Mitä ilmeisimmin vahviasta tehty kupoli absorboi murikan aiheuttaman törmäysenergian miltei kokonaan, vaikkei kestänytkään ehjänä. Tarinan lopputilanteessa ankkalinnalaiset keräilevät iloisina törmäyksen ympäriinsä sinkoamia kolikoita astioihinsa ja kottikärryihinsä.

Miten kovaa oli Pellen ja Roopen Kuusta löytämä aine? Sehän ei palanut edes ilmakehään syöksyessään. Mikä oli löydetyn aineen tiheys ja massa? Kuinka voimakas oli sen impakti kun se iskeytyi rahasäiliöön?

Voimme olettaa, että kuusta löytynyt mötikkä on äärimmäisen tiheää materiaalia. Osmium on tihein ja painavin maasta löytyvä metalli, litra sitä painaa 22,6 kg. Sarjakuvaruudun piirroksesta voimme karkeasti arvioida meteorimöhkäleen kooksi ehkä kuutiometrin. Mikäli löytynyt meteorimöhkäle on yhtä tiheää kuin osmium, voidaan murikan painoksi helposti laskea vähintään noin 22,6 tonnia (1 kuutiometri = tuhat litraa). Vertailun vuoksi: painavaksi tunnettu lyijy painaa 11,3 kiloa litra ja puhdas kulta 19,3. Osmiumin sulamispiste on 3033 °C, eli se ei ainakaan sula ilmakehään törmätessään.

Myös iridium on erittäin lujaa ainetta: kuutiometri sitä painaa noin 22,4 tonnia. Sen sulamispiste on hiukan alhaisempi, 2446 °C. Ehkä meteoriitissa on sekaisin monia eri aineita. Joka tapauksessa se painaa useita kymmeniä tonneja. Vertailun vuoksi mainittakoon, että kuutio tavallista rautaa painaa ainoastaan 7,9 tonnia. 

Hitsausliekin kuumuus voi yltää 3200 celsiusasteeseen. Osmium alkaisi jo sulaa tässä lämpötilassa, joten on helppo todeta, että kuumeteoriitti on osmiumiakin tiheämpää ainetta. Kenties Pellen arvelu möhkäleen kosmisesta alkuperästä on oikeaan osunut. Erittäin tiheitten neutronitähtien massa on kirjaimellisesti tähtitieteellinen. Teelusikallinen neutronitähteä painaisi Maan pinnalla 90 miljoonaa tonnia. Joka tapauksessa voidaan päätellä Pellen ja Roopen löytämän mötikän syntyneen erittäin suuren paineen alaisena. Neutronitähden palanen se ei nyt sentään ole, sillä kuutiometrin kokoinen pala sitä olisi repinyt Kuun pieniksi murusiksi siihen törmätessään. Mutta murikka mitä ilmeisimmin on jotain, mitä ei ainakaan Maan kuoresta voida löytää.

Pelle nostaa möhkäleen rakettiinsa teräsvaijerien varassa. Kuvassa näkyvien kaapelien paksuutta voi arvioida vertaamalla sitä piirroksessa vaikkapa Pellen peukaloon. Mikäli vaijeri on halkaisijaltaan noin 2 cm paksua, se pystyy katkeamatta nostamaan suunnilleen kolme tonnia, vaijerin rakenteesta riippuen. Tästä johtuen arvioimme siis meteoriittimöhkäleen painavan Kuussa jokseenkin sen verran. Kuun painovoima on 1/6 Maan painovoimasta, jolloin Kuussa 3000 kiloa painava objekti painaisi maan pinnalla 6 x 3000 = 18 tonnia. Pelle epäilemättä käyttää jotain keksimäänsä erikoisvahvaa vaijeria, joka pystyy nostamaan painavampiakin kappaleita. Kuusta noudetun möhkäleen paino Maan pinnalla olisi siis melko varmasti yli 20 000 kiloa.

Meteoriitin impaktin voimakkuus riippuu painon lisäksi sen tulokulmasta ja vauhdista ilmakehään saapumisen aikaan. Kuvasta voidaan arvioida meteorin tulokulmaksi noin 50 astetta. Näin jyrkässä kulmassa Maahan saapuvan objektin nopeus voi olla ainakin 15 kilometriä sekunnissa. Sen nopeus kuitenkin hidastuu jarruttavan ilmakehdän vuoksi melko nopeasti. Tavallisesti tällaisen kohteen nopeus on jo parinkymmenen kilometrin korkeudella maanpinnasta hidastunut tavalliseksi vapaaksi putoamiseksi. Viimeisillä kilometreillä se on enää alle sata metriä sekunnissa. Sillä nopeudella se myös iskeytyy maahan.

Pelle Peloton ja Roope ovat tietyssä mielessä tuottaneet - tahattomasti toki - kosmisen mittakaavan Leebin kovuuskokeen (Leeb rebound hardness test) Vahvia-materiaalille. Leebin kovuusmittauksessa materiaalin pintaan törmäytetään kuula, jonka nopeus mitataan ennen osumaa ja pinnasta kimpoamisen jälkeen. Koekappaleen kokeessa absorboima energia edustaa koekappaleen dynaamista Leebin kovuutta. (Wikipedia)

Impaktin voimakkuus jouleina voidaan laskea kaavalla: liike-energia = (1/2)MV², jossa M = kappaleen massa ja V = nopeus juuri ennen iskeytymistä. Kaavassa tarvittaviin muuttujiin ei kuitenkaan ole saatavissa täsmällisiä suureita. Teoriassa tätä kautta kuitenkin olisi mahdollisuus laskea ainakin likimääräisesti forbidiumin vahvuus. Rahasäiliö selvästikin absorboi rakenteisiinsa suurimman osan törmäyksen voimasta, koska törmäys ei tuottanut mitään nähtävää kraatteria. 

Kuvatun kaltaisen projektiilin törmäysvoimasta olisi pitänyt syntyä halkaisijaltaan noin 300 metriä laaja ja 70 metriä syvä kraatteri.¹ Materiafysiikkaan kuuluvien lujuuslaskelmien pohjalta pitäisi pystyä määrittelemään sellaisen materiaalin kovuus, joka pystyy mitätöimään tietyn vahvuisen iskuaallon suunnattoman voiman. Forbidium/vahvia murtuu, mutta kaikki törmäysenergia nähtävästi vaimenee sen rakenteisiin, mikä kuuluu jopa ääniefektissä: se on pelkkä "poing", eikä esimerkiksi "kaboom".

Lue lisää Pelle Pelottoman keksinnöistä uudesta kirjasta Keksintöjä Ankkalinnasta!

1 impact.ese.ic.ac.uk/ImpactEarth/ImpactEffects/

Eri aineiden voluumista ja painosta:

www.aqua-calc.com/calculate/volume-to-weight

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leebin_kovuuskoe

Pelle ja Pasila – Uusi uljas kaupunki

Pelle Pelottoman keksijäntaitoja on käytetty hyväksi kaupunkisuunnittelun yhteydessä, Suomessa! Kun Pasilan alueen modernisointia ja uudisrakentamista alettiin kehitellä, esiteltiin tehtyjä kaavaluonnoksia ja suunnitelmia Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston näyttelyhuoneistossa syksyllä 1970. Näyttelyn yhteydessä jonkinlaisena kevennyksenä esiteltiin suurennettuja sivuja Pelle Peloton -tarinasta Tulevaisuuden kaupunki.

Itä-Pasilan vanhat puutalot haluttiin purkaa, eikä asuntojen vuokrasopimuksia enää uusittu. Uuden Pasilan suunnitelmat olivat perua arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija Le Corbusierin Ville Contemporaire -ajattelusta. Korkeita rakennuksia, massiivisia toimistotaloja, leveitä eri kerroksissa olevia liikenneväyliä, joita yhdistivät monitasoliittymät.¹

Pasilan modernisoinnin taustalla olivat Helsingin nopea kasvu ja ennen kaikkea autoistumisen voimakas lisääntyminen. Autoistuminen oli päässyt Suomessa toden teolla vauhtiin, kun autojen tuonnin säännöstelystä luovuttiin 1962. Tämä vaati liikenneyhteyksien suunnittelulta uusia ajatuksia, liikenneruuhkat lisääntyivät. Pasilaa lähdettiin suunnittelemaan tekniikkaa ja tehokkuutta arvostaen. Sille on leimallista liikenteen hallitsevuus ja kaksitasoinen kaupunkirakenne: jalankulku on nostettu omalle betonikannelleen katuverkon yläpuolelle.

Itä-Pasilan suunnitelmia lähdettiin tekemään arkkitehti Reijo Jallinojan diplomityön pohjalta. Jallinojan mukaan Itä-Pasilasta piti tulla ”avantgardistinen utopia”², mutta lopullinen toteutus oli taloudellisista syistä monin osin toisenlainen kuin arkkitehti oli toivonut.

Ilmeisesti näyttelyssä esitellyn Carl Barksin piirtämän Pelle-tarinan avulla pyrittiin saamaan kaupunkilaiset myötämielisiksi modernistisille kaupunkisuunnitelmille. Se tuntuu erikoiselta, sillä tarina on uudenaikaisen koneistetun kaupunkirakenteen suhteen hyvin kriittinen, melkein dystooppinen – tarinan alkukielinen nimi on Monsterville (!). Tarinassa Ankkalinnan päättäjät palkkaavat Pellen tekemään kaupungista uudenaikaisen ja täysin automatisoidun asuinpaikan. 

Kaikki vanha puretaan pois ja Pellen suunnitelmien mukaan rakennetaan monimutkaiselta näyttävä verkosto julkista liikennettä, joka on nostettu useammille eri tasoille. Ihmiset kulkevat monorail-junilla, pneumaattisissa putkissa ja liukuvilla jalkakäytävillä, kaikki on koneistettua ja automaattista. Työpaikat, jopa lasten lelut, on kaikki automatisoitu. Ankkalinnalaiset tylsistyvät tällaisessa ympäristössä. Barks on tässä omalla tavallaan Le Corbusierin ja muiden modernistien arvostelijoiden kanssa samoilla linjoilla, asumiskoneilla täytetty kaupunkirakenne tuottaa epäviihtyisyyttä ja taloudellista tehottomuutta.

Muutamat arkkitehdit kritisoivat Pasila-suunnitelmia jo tuoreeltaan. Esimerkiksi arkkitehti Folke Wickström kirjoitti kriittisen ja pitkän tekstin Helsingin Sanomien yleisönpalstalla 18.10.1970 otsikolla ”Metromiesten Pasila-näyttely ylimielinen ja ylimalkainen”. Siinä hän kirjoitti mm. näin:

”Pasila-suunnitelman lisäperusteiksi on otettu mukaan esimerkkejä vastaavanlaisista suunnitelmista ulkomaisissa monimiljoonakaupungeissa, kuten Pariisissa, New Yorkissa, Tokiossa, San Franciscossa, Hampurissa ym. Sitä paitsi voimme töllistellä Aku Ankan futuristisen kaupungin utopistista kaupunkimaisemaa. Millaista satumaista kehitysoptimismia!”

Otsikon "metromiehet" viittaa näyttelyn rakentamiseen ja suunnitteluun osallistuneeseen Helsingin kaupungin Metronsuunnittelutoimistoon. Itä-Pasilan rakentaminen alkoi tasan 50 vuotta sitten, vuonna 1972.

Lisää Pelle Pelottoman keksinnöistä vasta ilmestyneessä kirjassa Keksintöjä Ankkalinnasta - Tiedettä ja teknologiaa Carl Barksin tarinoissa. 

¹ Samaa ajattelua löytyy Helsingin Merihaasta ja Espoon Nittykummun nykyisen Metrokeskuksen ympäristöstä.

² Turun sanomat. 24.9.2005. Arkkitehti Reijo Jallinoja sai rakennustaiteen valtionpalkinnon.

Pelle-sarjan kuvan tekstilainaus Aku Ankka -lehden tilannekatsauksesta 17.2.1972 (Päivälehden arkisto toimintakertomuksia Ba1)

Samu Sirkan joulutervehdys

Jouluaattona moni vetäytyy sulattelemaan jouluateriaa perinteisen Samu Sirkan joulutervehdyksen parissa. Tunnin mittaisessa ohjelmassa Samu availee elokuvallisia joulukortteja kaikilta ystäviltään. 

Ohjelma koostuu jouluisista lyhytfilmeistä ja muutamien pitkien animaatioelokuvien valikoiduista kohtauksista. Aku käärii lahjapaketteja, Mikki ja Pluto koristelevat joulukuusta, Peter Pan ystävineen lentää kohti Mikä-Mikä-Maata. Siellähän se on aina ollut, aattoillassa. Aina! Vai onko sittenkään?

Samu-Sirkan joulutervehdyksessä on alun perin kyse Walt Disney's Wonderful World -sarjan 5. tuotantokauden jaksosta numero 12, vuodelta 1958. Yhdysvalloissakin sitä esitetään tuon tuostakin jouluisin, ja se tunnetaan yleisesti nimellä From All of Us to All of You.

Mutta onko sitä tosiaan esitetty "aina" joka joulu? YLE TV1 alkoi esittää Samu-Sirkan joulutervehdystä aatonaattona 1978, eli vasta 20 vuotta ohjelman valmistumisen jälkeen. Se pysyi aatto-ohjelmistossa vuoteen 1983 saakka. Sen jälkeen sen esittämiseen tuli peräti kahdeksan vuoden tauko, ja se tuli takaisin Suomen televisiokanaville Kolmoskanavan puolelle jouluna 1991. Siitä se siirtyi luontevasti MTV3:n jouluperinteeksi. Joskaan sielläkään se ei ole ollut aivan joka vuosi.

Ruotsissa ohjelmaa alettiin esittää jo vuoden 1960 jouluaattona ja siellä sillä onkin hyvin vankka asema. Perheet kerääntyvät television eteen jouluaattona tarkalleen klo 15 kun Kalle Anka och hans vänner önskar God Jul alkaa. Jouluinen rituaali on pitänyt pintansa videoiden, levytallenteiden ja suoratoiston puristuksissakin. Ohjelmaa ei missään nimessä tallenneta myöhemmin katsottavaksi, tai tuijotella suoratoistopalvelusta. Lineaarisen television ääreen on vuosittain kokoontunut 3–4 miljoonaa ruotsalaista.

Tanskassa Disneys Juleshow: Fra Alle Os til Alle Jer nähtiin ensi kertaa 1967 mutta joka vuosi se on sielläkin tullut vasta vuodesta 1975 alkaen. Sitä ei välttämättä esitetty aina jouluaattoisin, vaan esityspäivä vaihteli 23.–26.12. Norjalaiset ovat seuranneet Samun joulutervehdystä nimellä  Donald Duck og vennene hans vuodesta 1979 alkaen. 

Helsingin Sanomien digiarkistoja (aikakone.hs.fi) kaivelemalla tv-ohjelmatiedoista voidaan nähdä, että Samun esittäminen juuri jouluaattona tuli perinteeksi vasta vuonna 1995. Tarkemmin sen paikka vakiintui juuri iltaseitsemän aikaan 2000-luvun alussa.

1978 23.12. TV1 klo 18.45

1979 24.12. TV1 klo 15.25

1980 ei Samua, mutta Danny Kayen kanssa Disneylandissa, 25.12. klo 18.15 Mtv (Yle1)

1981 ei Samua

1982 24.12. TV2 klo 17.05

1983 24.12. TV2 klo 16.15

1984 ei Samua

1985 ei Samua

1986 ei Samua

1987 ei Samua

1988 ei Samua

1989 ei Samua

1990 26.12. TV3 klo 16.50 (lisäksi dokkari Walt Disneystä, Aku Ankan syntymäpäivä-koostepätkis ja Maija Poppanen)

1991 25.12. TV3 klo 16.50

1992 24.12 MTV3 klo 19.05

1993  Ei Samua, mutta Nalle Puhin jouluhuolet 24.12 TV3 ja Hessun joulumelut 25.12. MTV3

1994 ei Samua, mutta aattona klo 13.15 Disneyn taikayö, "viihdettä Euro Disneyssä".

1995 24.12. MTV3 klo 13.55

1996 24.12. MTV3 klo 15.10

1997 24.12. MTV3 klo 16.00

- Helsingin Sanomien digiarkistosta puuttuvat vuosien 1998–2012 välillä ilmestyneet lehdet.

2013 24.12. MTV3 klo 19.10 -->vuosittain jämptisti.

Aku Ankka -lehti 70 vuotta!

Tänään 5.12.2021 vietetään ankallispäivää, eli Aku Ankka -lehden vuosipäivää. Tänä vuonna lehti täyttää pyöreät 70 vuotta! Päivämäärä on enemmän tai vähemmän sattumalta myös Walt Disneyn syntymäpäivä. Hän täyttäisi siis tänään 120 vuotta.

Aku Ankka lennähti joulukuussa 1951 maatalousvaltaiseen Suomeen, kaikin tavoin mustavalkoisen harmaaseen ja hitaasti sodasta toipuvaan maahan. Sarjakuvalehtiä oli hyvin vähän.

Vuonna 1949 aloittaneet Sarjakuvalehti, Buffalo Bill sekä hyvin lyhytikäiseksi jäänyt Seikkailusta seikkailuun olivat kaikki kokonaan tai osin mustavalkoisia. 

Sanomalehtien harvat sarjakuvat olivat nekin mustavalkoisia. Suomen suosituin sarjakuva oli Kuluttajain lehdessä ilmestynyt Pekka Puupää, josta saatiin kokoelma-albumi kerran vuodessa. Hehkuvissa väreissä ilmestynyt Aku Ankka oli jotain aivan ihmeellistä.

Sanoma Osakeyhtiön kirjapainojohtaja Risto Kavanne aloitti neuvottelut Aku Ankan julkaisemisesta jo vuonna 1949 tanskalaisen Gutenberghus-yhtiön kanssa. Se oli hankkinut Disney-lehtien julkaisuoikeudet koko Skandinaviaan ja Saksaan vuonna 1947. Sanoma teki jo neuvottelujen aikana sarjakuvalehtien painatuskokeita sanomalehtirotaatiolla, joskin tulokset olivat kehnoja.

Sanoma kuitenkin kiirehti saadakseen julkaisusopimuksen, sillä myös Yhtyneet Kuvalehdet, Tammi ja Paletti olivat osoittaneet kiinnostuksensa Aku Ankan julkaisemiseen. Sopimus saatiin aikaiseksi 17.10.1949. Painopaperin säännöstely ja Sanoman uuden laakapainokoneen viivästyminen kuitenkin lykkäsi lehden aloitusta vielä parilla vuodella.

Sanoma Osakeyhtiön painolaitos Helsingin keskustassa Ludviginkadulla ei enää 1950-luvulle tultaessa täyttänyt uuden ajan vaatimuksia. Pitäjänmäelle oli jo 1940-luvun viimeisinä vuosina alettu suunnitella yhtiön uutta siviilikirjapainon uudisrakennusta. Aku Ankan ensimmäiset numerot oli määrä painaa siellä, mutta sen rakentaminen viivästyi pahasti muun muassa putkimieslakon vuoksi.

Tästä syystä Aku Ankan viisi ensimmäistä numeroa painettiin vielä Ludviginkadun vanhalla arkkioffset-koneella. Näitä aivan ensimmäisiä numeroita pidetään tästä syystä erityisen hyvälaatuisina. Arkkipainossa voitiin käyttää laadukkaampaa paperia ja värinsäätömahdollisuudet olivat offsetrotaatiota paremmat.

Akun aloittaessa ilmestymisensä oli sodanjälkeinen painopaperin säännöstely yhä voimassa. Joulukuussa 1951 ilmestyneen näytenumeron painosta piti pudottaa suunnitellusta 50 000 kappaleesta 37 000 kappaleeseen, kun viranomaiset vähensivät Sanomalle tätä tarkoitusta varten myönnetyn paperin määrää. Melkein koko painos myytiin loppuun ja levikki kasvoi hirmuista vauhtia. Seuraavana vuonna se oli yli 45 000 ja 1953 päästiin jo reilusti yli 60 000 kappaleen.

Aku Ankkaa hyödytti tietysti myös varsin otollinen markkinatilanne – suuret ikäluokat, eli vuosina 1945–1949 syntyneet, joita oli reilusti yli puoli miljoonaa, alkoivat opetella lukemaan. 

Sanoma satsasi paljon markkinointiin. Helsingin Sanomissa lehteä mainostettiin etusivulla useita päiviä ennen ilmestymispäivää nokkelan salaperäisesti Akun kuvalla ja tekstillä ”Minä tulen pian”.

Ankan päätoimittajaksi nimitettiin Sirkka Ruotsalainen (os. Nuormaa, 1901–1995). Hän oli Valittujen Palojen päätoimittaja ja Helsingin Sanomien päätoimittajan Eljas Erkon sihteeri. Ruotsalainen oli vastannut Hesarin artikkeleiden, ulkomaan uutisten ja sarjakuvien käännöksistä jo vuodesta 1930 lähtien. Ruotsalaisella oli siis Aku Ankan ja Mikki Hiiren kääntämisestä jo pitkä kokemus.

Alusta alkaen Ruotsalaisen pyrkimyksenä oli vaalia lehden käännöksissä hyvää suomen kieltä. Vaikka puhekuplien tekstit olivat tasalaatuista yleiskieltä, saatiin eri hahmoille oma persoonallinen puheenpartensa kullekin ominaisin lausahduksin ja hokemin. 

Mummo Ankalla saattoi olla vanhahtavia sanoja tyyliin ”herttinen sentään”, Roope tokaisi tuon tuostakin ”voihan mammona” ja niin poispäin. Ainoa myönnytys slangin suuntaan oli Hessun rento ”mä”, eräänlaisena pikanttina mausteena. Niin, ja tietenkin Aku Ankan oma interjektio ”kääk”, joka pääsi Kotimaisten kielten keskuksen julkaisemaan Kielitoimiston sanakirjaan lopulta vuonna 2012.

Lisää Aku Ankka -lehden historiasta ja kaiken maailman Disney-sarjakuvista voit lukea lisää kirjasta Disney-sarjakuvien historia 1920-2020. 

Pildivihik Virosta

Disneyn tuotanto murtautui ajoittain jopa rautaesiripun läpi. Aiemmin olen kertonut karjalan kielellä julkaistuista Kolme potshin poigasta -kirjasista, jotka oli julkaistu Venäjän Karjalassa 1930-luvun lopulla peräti generalissimus Stalinin toimeksiannosta! Muistamme myös Sergei Eisensteinin ihailevat esseet Disneyn lyhytelokuvista. Olen kertonut myös Neuvosto-Virossa 1970-luvun alussa julkaistusta kovakantisesta kokoelmasta Disney-sarjakuvia. 

Itse asiassa Disneyn sarjakuvia nähtiin Neuvosto-ajan Virossa ainakin jo 1960-luvulla satunnaisesti sellaisissa lasten ja nuorten pioneerilehdissä, kuten Säde ja Pioneer. Säde-lehteä julkaisi vuosina 1946–1990 Eestimaa Kommunistliku Partei Keskkomitee Kirjastus, eli Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean kustantamo.

Aku pikkupioneerien
Säde-lehdessä 1972.

Vielä vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista julkaistiin vuonna 1990 neljän numeron verran Pildivihik-nimistä sarjakuvalehteä. Sen varsin sekalaisten sarjojen joukossa oli muutamia Disney-sarjakuvia. Lehden kakkosnumerosta löytyy kaksi Disney-sarjista, yksi Mikki Hiiri -tarina ja yksi pienestä höyryhinaajasta kertova Pikku Purtilo -sarjakuva nimellä Väike puksiir. Molemmat on piirretty uudelleen epävarmalla viivalla "läpipiirtäen". Kannen siihen on tehnyt arvostettu lastenkirjailija, runoilija ja muusikko Henno Käo (1942–2004). Lehden sisäsivut on oudosti painettu hennon vaaleansiniselle paperille.

Harrastelijamaisesta painoasusta huolimatta lehden julkaisija oli yksi Viron suurimpia kustantajia, Eesti Raamat. Se on vanhin yhä toimiva virolainen kustantamo. Vaikka se on toiminut nykyisellä nimellään vasta vuodesta 1964 lähtien, juontavat sen juuret 1900-luvun alkuun.

Mikki-tarina Miki ja Pluuto seiklused on kopioitu kömpelösti Jack Bradburyn piirtämästä tarinasta Mistaken Identity (Ei lomamatkaa ilman seikkailua, S 68014) vuodelta 1968. Pikku Purtilo -sarja on puolestaan kopsattu Walt Disney's Comics and Stories -lehden numerossa 79 ilmestyneestä tarinasta vuodelta 1948. Pikku laivahahmo Little Toot periytyy Hardie Gramatkyn lastenkirjasta, josta Disney teki animaation episodielokuvaan Melody Time (Säveltuokio, 1948). Sarjakuvan piirsi Harvey Eisenberg.

Virolaisen sarjakuva-asiantuntijan Ivar Lausin mukaan on mahdollista, että nämäkin tarinat on julkaistu alkuaan joskus 1960- tai 1970-luvulla jossakin nuorten pioneerilehdessä. Lehden muita amerikkalaisperäisiä sarjoja ovat Hanna & Barberan TV-hahmoista yhtä kehnosti tehtyjä mukaelmia. Lehden nelosnumerossa on myös alkuperältään ehtoja virolaisia sarjakuvia ja Andres Jaaksoon lyhyt artikkeli sarjakuvien historiasta.

Apinalaatikon mukaan lehden painos (Trükiarv) oli muhkeat 100 000 kappaletta. "Taiteelliseksi toimittajaksi" mainittu "H. Tikand" saattaa olla lastenkirjakuvittaja Helvi Tikand.

Säde-lehden skannauksesta kiitokset Ivar Lausille!

Disney-sarjakuvien historia ilmestynyt!

Monen vuoden työ on valmis! Lähes 400 sivua asiaa kaikenmaailman Disney-sarjakuvista!

Disney-sarjakuvien historia on yllättävä, kiehtova ja välillä hämmästyttäväkin sukellus ympäri maailmaa yli 80 vuoden aikana tuotettuihin Disney-sarjakuviin.

Kirja tarkastelee kansainvälisesti tuotettuja Disney-sarjakuvia oman aikansa historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa vasten. Miten toinen maailmansota vaikutti sarjakuviin, niiden tuottamiseen ja julkaisemiseen? Minkälaisia vaikutuksia sodanjälkeisellä, sarjakuvavastaisella ilmapiirillä oli Disney-sarjakuviin? Miten Mikki ja kumppanit levisivät ympäri maailman? Kirja on ennennäkemättömän laaja katsaus Disney-hahmojen tuotantoon kautta aikain. Globaali kustannustoiminta kunkin maan ominaispiirteineen on antanut omat sävynsä periamerikkalaisen sarjakuvan kaanoniin.

Suomi-osioon sisältyy myös laaja katsaus tänä vuonna 70 vuotta täyttävän Aku Ankka -lehden historiaan.

Disney-sarjakuvia on tuotettu yli yhdeksän vuosikymmenen aikana ainakin Yhdysvalloissa, Englannissa, Italiassa, Hollannissa, Tanskassa, Ruotsissa, Espanjassa, Ranskassa, Argentiinassa, Brasiliassa, Egyptissä, Jugoslaviassa, Japanissa ja pienimuotoisesti myös Suomessa. Piirtäjiä ja kirjoittajia löytyy vielä useammasta maasta.

Ja löytyypä kirjasta myös näyte itsensä Walt Disneyn piirtämästä sarjakuvasta!

Katso mahtipontinen esittelyvideo:

Tilaa kirja Turun Sarjakuvakaupasta!