Kirjojen ystävät Ankkalinnassa

Tulevana sunnuntaina 9.8. on kirjojen ystävien päivä. Kuluva vuosi on myös Kirjan Vuosi. Mitä Ankkalinnassa luetaan? Alkukesästä kokosin kommentein varustetun luettelon kaikista Carl Barksin ankkasarjojen sivuilla vilahtaneista, merkittävistä tai sivuosaankin jääneistä kirjoista. Mitä Ankkalinna lukee? -läpyskää saa mm. Pamauksen nettikaupasta. Oheinen teksti on kyseisen teoksen johdanto.

Barksin ankkatarinoissa luetaan paljon. Huomattavan usein tarinan käynnistäjänä toimii kirja. Monissa aloitusruuduissa Aku istuu innostuneena laiskanlinnassaan kirjan parissa, joka saa hänet hullaantumaan milloin mistäkin. Joskus kirjoista on suurta hyötyä, toisinaan taas ne laittavat käyntiin katastrofien ketjun. Feebrunkle's Fix-it Guide, eli Ole oma seppäsi tee-se-itse -korjausopas sai Akun luottamaan omiin kykyihinsä kodinkonekorjaajana siinä määrin, että hän pisti oman korjauspajansa pystyyn. Käytäntö ei tietenkään ollut ihan niin helppoa, mitä kirjasta katsoen saattoi odottaa.

Music and what it does to you -niminen opus (Säveltaide kautta aikojen) puolestaan koitui kohtalokkaaksi Tupulle, Hupulle ja Lupulle. Aku näet kirjan kasvatuksellisista näkökulmista hullaantuneena pakotti sukulaispoikansa musikaalisten harrastusten pariin. Kakofoniaa kummempaa ei kuitenkaan syntynyt.

Vastaavasti nähdään toisinaan Roope-setä tutkimassa jotain vanhaa opusta tai jotain tuhtia tilikirjaa. Esimerkiksi pino todella vanhoja arvokkaan näköisiä niteitä, joilla on sellaisia nimiä kuin Chimia Curiosa johdattelivat Roopen sukulaispoikineen myyttisen viisastenkiven jäljille tarinassa The Fabulous Philosopher's Stone.

Tarinoissa kirjoista haetaan enimmäkseen tietoa. Oppaat ja tietoteokset kuluvat ankkalinnalaisten käsissä. Akunkin kirjahyllyssä on muutama hyllymetri How to -alkuisia kirjoja. How to Act, How to be a Cowboy, How to be a Doctor, How to Express Yourself with Simple Words ja monet muut otetaan esille kun halutaan osata jotain. Kenties tällainen self-help -ajatus on jokseenkin amerikkalaisille tyypillinen ilmiö. Barks itsekin opetteli eläkevuosillaan maalaamisen tekniikoita ja sommittelun perusteita kymmenistä eri opaskirjoista. Barksin sarjakuvien self-help-lifestyle -oppaista tunnetuin on tietenkin professori Hupelon kynäilemä Höpsismi (Science of Flipism).

Sudenpentujen käsikirja oli
alkuaan "Kotiseutukirja".

Kaikkitietävä, kokoonsa nähden hämmentävän laaja teos, liki myyttinen tietokirjojen tietokirja, Sudenpentujen käsikirja on pelastanut Ankat monesta pulasta. Ei ole tietoa, niksiä, ohjetta, jota sen sivuilta ei löytäisi. Sen opastuksella saa krokotiilin haukottelemaan ja kilpikonnan iroittamaan otteensa. Siitä löytyvät ohjeet krokotiileja kuhisevan viidakkojoen ylittämiseen ns. "haikaralaivoilla", pikasillankin sen sivuilta löytyvillä piirustuksilla saa aikaan.

Puhdasta viihdekirjallisuutta tai fiktiota näkee aika vähän. Tietokirjojahan Aku tilasi monta laatikollista osallistuakseen tietokilpailuun ja monenlaisia keräilyrahakatalogeja, postimerkkiluetteloita ja sen sellaisia Akun hyllystä löytyy aina tarvittaessa. Lienevätkö Wyndham Blowhardin Boring Tales (Aatos Hukka: Puisevia tarinoita tai Valas talon salissa) ja Charles Dickens -valikoima harvoja fiktiivisiä kirjoja, joita sarjoissa on Akun kädessä nähty, joidenkin sarjakuvalehtien ohella.

Wild-Eyed-Comics (Hupisarjat), jota Aku lueskelee Roopen vieraana Miljoonikkojen klubilla, saa hänet hekottelemaan kuin heikkopäinen, mikä saa Roopen kollegat epäilemään tämän sukulaispojan älynlahjoja. Hyvin kuuluisa on tietenkin Vahva-Jussi (Super Snooper), "mies, joka  muka pystyy hyppimään yli talojen, hajottamaan nyrkiniskuilla muureja ja puhaltamaan olemattomiin armeijoita".

Vimmastunut Aku ei pidä lainkaan siitä, että hänen holhokkinsa lukevat moista roskaa. Tämä on tietenkin Barksin kommentti supersankareihin. Sanaa "superhero" ei tosin käytetä, mutta asia käynee selväksi. Samaten Barks tuntuu kommentoivan myös 1950-luvun sarjakuvahysteriaa, jossa sarjakuvien sisältöjä pidettiin liian hurjina lapsilukijoille. Tarinan loppu on hykerryttävä.

Fantastisen Vahva-Jussin ohella ankanpoikien lukurepertuaariin on kuulunut tietenkin satukirjoja, kuten Kultavirran kuningas tai Kultakutri ja kolme karhua. Science fictionia he lukivat tarinassa Tarua ihmeellisempää, taaskin Aku piti tätä sopimattomana luettavana lasten käsiin. "Kääk! Tieteistarinoita! Tuollaiset kirjat ovat vihoviimeistä hölynpölyä!"

Mitä Ankkalinna lukee? -kirjasesta löydät helposti missä Aku Ankan numerossa muistiisi iskostunut kirja on nähty ja mikä sen alkuperäinen nimi on. Joistakin kirjoista on myös taustatietoa.

Haastattelussa Fernando Ventura

Uusimman Ankkalinnan Pamauksen (#32) pääartikkeli käsittelee Brasiliassa tuotettuja Disney-sarjakuvia ja niiden historiaa. Piirtäjä-käsikirjoittaja Fernando Ventura oli sen tekemisessä erinomaisena apuna. Tämä lyhyt haastattelu oli tarkoitus julkaista myös lehdessä, mutta aikataulullisista ja toimituksellisista syistä johtuen se ei siihen kuitenkaan ehtinyt.

Fernando Ventura.
Animecon 2007, via Alexandre Silva.

Fernando, olet tehnyt lähes kaikkea mitä Disney-sarjakuvien saralla ylipäänsä voi tehdä: olet käsikirjoittanut, piirtänyt, kääntänyt, toimittanut ja värittänyt niitä. Sen päälle olet vielä tutkinut Disney-sarjakuvien historiaa Brasiliassa.

No, tekstannut en ole koskaan, ja lisäksi pidän itseäni yhä melko kehnona tussaajana. Ja kunpa osaisin maalata guassi-väreillä tai nestemäisillä Ecoline-vesiväreillä kuten Luiz Podavin tai Claude Marin ovat tehneet. Syy siihen, miksi olen tehnyt "melkein kaikkea" on siinä, että aloittaessani täkäläinen tuotanto ei ollut enää niin säännöllistä, mitä se aikoinaan oli. Siten en koskaan erikoistunut mihinkään tiettyyn osa-alueeseen. Lisäksi olen aina halunnut vähintäänkin sekä kirjoittaa että piirtää omat sarjakuvani.


Koska ja miten aloitit Disney-piirtäjän urasi? Oliko se jotain mitä olit halunnut tehdä jo lapsesta saakka? Minkälainen koulutus sinulla on alalle? Onko Brasiliassa sarjakuva-alalla korkeampaa koulutusta? 

Aivan pienestä pitäen ärsytin vanhempiani, opettajiani ja kollegoitani sillä, että haluan jonain päivänä tehdä Disney-sarjakuvia. Lopulta sain osallistua taidekursseille ja pääsin opiskelemaan graafista suunnittelua São Paulon taidekorkeakoulussa. Lopputyönikin käsitteli Renato Caninin Disney-töitä. Opiskelin sarjakuvaa myös Waldyr Igayaran perustamassa opistossa. Hän oli yksi ensimmäisiä brasilialaisia, jotka tekivät Disney-sarjakuvia ja oli yksi merkittävimmistä Abril-kustantamon sarjakuvatoimittajista yli neljännesvuosisadan ajan. Hänen avullaan sain hiottua piirrostyylini siihen kuntoon, että sain julkaistua ensimmäisen Jose Carioca -sarjani vuonna 2000.

Fernandon ensimmäinen
Carioca-sarja.

Millaisia olivat ensimmäiset työtehtäväsi Abrililla? Eikös brasilialaisten Disney-sarjisten tekeminen loppunut joksikin aikaa vuonna 2001? Oliko syynä laskeneet levikkiluvut? Entä mikä on tämänhetkinen tilanne mitä brasilialaistuotantoon tulee?

Niihin aikoihin kun aloitin, Abril teki yhteistyötä eri studioiden kanssa, ja heidän oma in-house-tiiminsä oli pieni. Työskentelin Abrilille uuden NW-studion kautta, kyseisellä studiolla ei ollut aiempaa kokemusta Disney-sarjojen kanssa, mutta sitäkin enemmän käyttöoikeuksien ja toimitustyön. Kyseisellä studiolla teimme noin 300 sivua Disney-sarjiksia, Jose Cariocaa, Mikkiä ja Akua.
Valitettavasti brasilialainen tuotanto lakkautettiin tosiaan vuonna 2001, joten aloin tehdä freelancerina hommia ulkomaisia tuotantoja varten Lua Azulin sturion kautta. Tein myös värityksia ja käännöstöitä Gemstonelle, Boom! Studioille ja tanskalaiselle Egmontille. Sitten 2012 paikallinen brasilialainen tuotanto elvytettiin ja tällä hetkellä leskityn pelkästään omien sarjojeni kirjoittamiseen, piirtämiseen ja värittämiseen. Siinä sivussa autan myös tuotannon koordinoinnissa ja osallistun sellaisten veteraanipiirtäjien kuin Arthur Faria Jr:n, Luiz Podavinin ja Carlos Edgard Herreron töiden värittämiseen.


Ovatko brasilialaiset Disney-sarjakuvien piirtäjät ja kirjoittajat joutneet tekemään työnsä aina nimettöminä? Olet toiminut myös Inducks-koordinaattorina. Millaista työtä tekijänimien esiinkaivaminen on ollut? Onko Abrilin pitänyt sarjakuvistaan arkistoja?

Kuplamuovia.

Abril alkoi painaa tekijöiden nimet lehtiinsä vasta vuodesta 2003 lähtien. Aikamoinen urakka sitä ennen nimettöminä julkaistujen sarjakuvien tekijätietojen kaivaminen on ollut. Disney-piirtäjä ja Brasilian Inducksin pääkoordinaattori  Arthur Faria Jr:llä oli onneksi kaikista omista sarjoistaan listaukset. Sen lisäksi olen onnistunut kaivamaan esille useampien muiden tekijöiden omia listauksia, kuten  Ivan Saidenbergin, joka oli yksi 1970-luvun pääkäsikirjoittajista. Vielä viidenkintoista tutkimusvuoden jälkeen onnistun kalastamaan jostain uusia tekijätietoja, lähetettyäni piirtäjille sähköposteja, skannauksia ja valokopioita eri sarjoista.


Oletko luonut omia hahmojasi tai tuonut muuta uutta brasilialaisiin Disney-lehtiin? Mitä pitäisit merkittävimpinä panoksinasi brasilialaistuotantoisiin Disney-sarjakuviin.

Luulisin, että tähän saakka isoin kontribuutioni, laajan Inducks-työni lisäksi on Old Tom -krokotiilihahmon tuominen Jose Carioca -tarinoihin. Kyseessähän on Dick Kinneyn ja Al Hubbardin 1960-luvulla luoma vanha hahmo, S-koodin sarjakuvissa (Disneyn studiolla 1960-70 -luvulla Euroopan ja Etelä-Amerikan markkinoita varten tuotteja sarjakuvia). Viime vuonna tein yhden Kuru Korppi -tarinan. Oikein hauska hahmo! Teen tällä hetkellä tarinaa, johon tuon uuden hahmon: hipsteritytön, joka liehittelee Josen ujoa kaveria Afonsinhoa. Vielä en tiedä, meneekö se läpi, mutta piirrän sen joka tapauksessa valmiiksi.

Miten pienten lehtien käy Akateemisessa?

Opetusministeriön jakamasta pienilevikkisten kulttuurilehtien tuesta on viime vuosina lohkaistu palanen myös Akateemisen Kirjakaupan omistaneelle Stockmann Oy Ab:lle. Sen avulla Akateeminen on paikannut "vähälevikkisen aikakauslehdistön myyntipisteen tuomia ylimääräisiä kustannuksia". Siten Ankkalinnan Pamaustakin on voinut ollut tarjolla kaikkien Akateemisten Kirjakauppojen lehtihyllyissä.

Tilanne uhkaa muuttua ruotsalaisen mediayhtiö Bonnierin ostettua Akateemisen Kirjakaupan liiketoiminnan kokonaisuudessaan. Kirjakauppa jatkaa toimintaansa Helsingin keskustan Stockmannin kirjatalossa, sekä muissa Stockmannin tavarataloissa, Oulun tavarataloa lukuunottamatta, joka suljetaan kokonaan. Kirjakauppojen lehtihyllyt tyhjenevät siirtymäaikana kirjanpidollisista syistä. Akateemisessa ei voi olla palautusoikeudellisia tuotteita omistuksen siirtyessä Stockmannilta Bonnierille.

Tähän liittyen moni pienlehti sai ikävää postia Stockmannilta kesän alussa. "Nämä toimenpiteet vaikuttavat jossain määrin myymälävalikoimiin ja sen takia pahoittelemme, että emme enää voi pitää julkaisuanne valikoimissamme", lukee Ankkalinnan Pamauksellekin tulleessa kirjeessä.

Stockmannin ja Bonnierin välinen kauppa toteutuu 1.10.2015. Sen jälkeen nähtäväksi jää, riittääkö mediajätiltä tahtoa näperrellä pienlehtien kanssa. Ainakaan uusinta numeroa (#32) ei Akateemisen hyllyiltä tänä kesänä löydä.

Bonnierilla on kaupan jälkeen entistä tuntuvampi jalansija suomalaisella mediakentällä. Konsernin omistuksessa ovat nyt ainakin Adlibris, Akateeminen Kirjakauppa, Porvoon Kirjakeskus, Readme, Tammi, WSOY, MTV3 ja Radio Nova.

Kaupan tapahtuessa kesken tilivuoden, ilmaan jää kysymys mitä tapahtuu Opetusministeriön tänä vuonna jakamalle noin 15 000 euron tukisummalle. Onko sitä jäänyt käyttämättä? Siirtyykö se Bonnierille? Aikooko Bonnier jatkaa Akateemisen aloittamaa kuttuurityötä?

Stockmannin pörssitiedote Bonnierin ja Stockmannin välisestä kaupasta.

Kaamean aivastelijan pitkä historia

Freddy Miltonin Aku Ankka ja kaamea aivastelija -sarjakuva pyörii parhaillaan Aku Ankka -lehden kesäjatkiksena. Sillä on vaiheikas historia ja oli vähällä, ettei sitä julkaistu koskaan.
Milton piirsi tarinan jo vuonna 1974 ja tarjosi sitä tanskalaiselle Gutenbergshus-yhtiölle (nyk. Egmont), joka tuottaa ja toimittaa Disney-sarjakuvia Pohjoismaihin ja Saksaan. Sarja ei kuitenkaan ilmeisesti pituutensa (32 s.) vuoksi kelvannut yhtiölle. Milton tarjosi sitä myös Amerikkalaiselle Western-yhtiölle. Sarjakuvatoimittaja Del Connell oli tarinasta kyllä innoissaan, mutta vastasi pahoitellen palautekirjeessään:

"Unfortunately, we cannot use a story of this length.  Also, as you know, most of our Donald stories these days are reprints. We are not producing the number of books that we did years ago and, as a result, there are artists and writers nearby who would do more work if I had the assignments."

Ajatus turhaan tehdystä työstä - vieläpä melko isosta sellaisesta - ei luonnollisestikaan miellyttänyt Miltonia. Niinpä hän päätti piirtää tarinan osittain uudelleen, vaihtaen hahmot ankoista hanhiksi. Tuloksena oli Interpressen kautta vuonna 1976 julkaistu omakustanne Kalle Klodrik - Det store nys.
Lehti herätti kuohuntaa ankkakustantajien parissa, eikä Milton tehnyt sille jatkoa, vaikka kannessa komeileekin "N:O 1".
Hollannin Oberon-kustantamo otti sarjan kuitenkin ohjelmistoonsa vuonna 1980 ja se pääsi päivänvaloon Groot Vakantieboek -erikoisnumerossa. Asiaan varmaan vaikutti se, että Hollannin Donald Duck -lehden art directorina toimi
terävävainuinen Daan Jippes, erinomainen taiteilija itsekin. Jippesin kanssa Milton tekikin koko joukon oivallisia Barksin mallin mukaan tehtyjä kymmensivuisia humoristisia ankka-tarinoita.

Lainaus Dell Connellin kirjeesta on otettu Klaus Strzyzin ja Andreas C. Kniggen kirjasta Disney von innen.
Lue Kalervo Pulkkisen Milton-haastattelu Sarjainfon numerosta 33, Sarjainfon arkistossa (PDF)

Disneyland 60

Disneylandin avajaisista tulee heinäkuussa 60 vuotta. Julkaistaanpa sen kunniaksi kymmenen vuotta sitten Ankkalinnan Pamauksessa (#16) julkaistu juttu Disneylandista.

"Haluan Disneylandin olevan paikka, johon vanhemmat voivat tuoda lapsensa - tai johon he voivat tulla kahdestaan ja silti pitää hauskaa", Walt Disney 1955.

Disneyland on yksi Walt Disneyn henkilökohtaisimpia luomuksia, vaikka se onkin tehty mahdollisimman laajalle yleisölle. Huvipuisto heijastelee Waltin omaa nostalgista kaipuuta lapsuuteen ja hänen omia kiinnostuksenkohteitaan. Disneylandia suunnitellessaan hän piti oman päänsä aivan kuten hän oli tehnyt aikaisempien "hullutustensa", Lumikin ja Fantasian kanssa. Voikin sanoa että Fantasian jälkeen hänen mielenkiintonsa siirtyi animaatioista huvipuiston luomiseen.

Disneyn huvipuiston avajaiset pidettiin 50 vuotta sitten, 17.7.1955, helteisenä sunnuntaina Anaheimissä Kaliforniassa. Usein siteeratun tarinan mukaan Disneylandin idea syntyi Waltin istuessa pienen huvipuiston penkillä maapähkinöitä napostellen. Hän odotteli ikävystyneenä tyttäriään, jotka olivat huvittelemassa jossain laitteessa. Tarina sijoittuu 1930-40 -luvun vaihteeseen. "Kirosin itsekseni, että miksei voi olla parempaa paikkaa, minne mennä lasten kanssa ja missä voisi pitää hauskaa yhdessä"(1, hän oli ajatellut. Huvipuistot olivat noihin aikoihin jo nähneet parhaat päivänsä, niiden arvostus ei ollut korkealla ja niitä hoidettiin puolihuolimattomasti.

Ehkä Disneylandin alkuitu istutettiin Waltin mieleen jo lapsuudessa, Mississipissä Marcelinen vuosina, missä hän asui perheineen vuosina 1906-10. Santa Fen kuuluisa rata kulki melko läheltä Disneyn maatilaa, ja nuorella Waltilla oli tapana kuljeksia ihmettelemään ohikiitäviä junia. Elinikäinen innostus juniin ainakin syntyi varmasti tuolloin. Junathan ovat tärkeässä asemassa Disneylandissa.

Disneylandin syntyyn olivat varmasti vaikuttamassa myös muistikuvat varhaisista Kansas Cityn ajoista, jonne Disneyt muuttivat 1910. Eräs eloisimpia tuon ajan muistoja olivat Fairmountin huvipuisto, jonka aidan takana Walt vietti pitkiä toveja koska ei pystynyt maksamaan pääsymaksua. Aidan takaa tulvivat musiikin ja huvittelun äänet saivat Waltin mielikuvituksen liikkeelle.(2

Rautatiet jättivät Waltiin lopullisen jälkensä hänen työskennellessään 15-vuotiaana junamyyjänä. Nuori Walt sai matkustella monilla rataosuuksilla ja hiljaisemmilla väleillä hän vieraili veturissa turisemassa ohjaajan ja lämmittäjän kanssa, saipa ohjatakin junaa joskus.(3

Disneylandin viiksidirektiivi oli pitkään tiukka.

Pitkillä pysähdyksillä hän sai vierailla monissa radanvarren pikkukaupungeissa, joiden ihmeet tuntuivat maatilan pojasta isoilta. Pääkadut monenkirjavine kauppoineen, hevosvetoisine raitiovaunuineen - 1900-luvun alun keskilännen pikkukaupunkien ilmapiiri yleensä tulivat tutuiksi ja siirtyivät lähes sellaisenaan Disneylandin tärkeimmäksi osaksi viisi vuosikymmentä myöhemmin.

Rautatieharrastus sai Waltin ostamaan itselleen pienen sähköjunan kaikkine tykötarpeineen vuonna 1947. Sellaista hän oli toivonut jo lapsena, mutta vasta aikuisena hänellä oli varaa siihen. Walt asensi junan toimistonsa viereiseen huoneeseen, ja hän esitteli sitä kaikille vierailijoilleen. Kaksi studion animaattoria, Ward Kimball ja Ollie Johnston jakoivat saman junainnostuksen ja yhdessä kolmikko rakentelikin pienoismalleja.

Walt itse futuristisen Disneyland 

Viewliner -junan puikoissa 

vuonna 1957.

Los Angeles Examiner 

Collection of the USC 

Regional Historical Photo 

Collection.

Vierailu Chicagon rautatiemessuilla yhdessä Kimballin kanssa vuonna 1948 syvensi harrastusta siinä määrin että Walt alkoi suunnitella oman höyryveturin rakentamista. Junarata rakennettiin uuden kotitalon ympärille, jonka tontti oli riittävän laaja. Radan nimeksi tuli Carolwood Pacific Railroad - uusi talo näet sijaitsi Carolwood Drivella Hollywoodin lähistöllä. Kahdeksansadan metrin pituisen radan ympäristössä hän teki pienimuotoista maisemointityötä, puuistutuksia, tunnelin junalle ja muuta sellaista - kaikki aivan kuin esimakua huvipuiston rakentamisesta.(4

Disneylandin rakentaminen pyöri Waltin mielessä ainakin viidentoista vuoden ajan. Ensimmäinen julkinen tiedotus suunnitelmista huvipuiston rakentamiseksi julkaistiin Burbank Daily Review -lehdessä 27.3.1952. Varhaisimmat kirjalliset muistiinpanot huvipuistosuunnitelmista on tehty jo elokuussa 1948. Alkuun Mikki Hiiri -puistoksi nimettyä huvittelupaikkaa suunniteltiin studion omistamalle 11 eekkerin (4,5 hehtaaria) pikku tontille. Suunnitelmat olivat jo tutunkuuloiset ja mukana oli tietenkin junarata rautatieasemineen, kaupungintalo ja pääkatu pikkukauppoineen.

Hyvin menestyvät elokuvat Tuhkimo ja Aarresaari ja television avaamat mahdollisuudet avasivat tien Disneylandille. Ovelasti Walt sai ilmaista mainosaikaa ABC-televisioyhtiön kanavalta tuottaessaan tälle sarjan tunnin pituisia ohjelmia, joissa kerrottiin Disneylandin valmistumisesta. TV-yhtiö maksoi ohjelmista ja sijoitti varoja huvipuistoon.

Disneyland tehtiin lopulta valmiiksi noin vuodessa. Pääkatu, Fantasyland, Adventureland, Frontierland, ja Tomorrowland avautuivat suurelle yleisölle 18.7.1955. Teemallinen huvipuisto oli täysin uutta, ja siisteyteen kiinnitettiin tavallista suurempaa huomiota. Vaikka kaikki ei ollut vielä valmista, Disneylandia kiertävä junarata oli toki paikoillaan. Lisää junia ja vetureita rakennettiin tietysti lisää. Viewliner -juna valmistui 1957. Huiman futuristinen Monorail odotti vielä tuloaan, se rakennettiin 1959.

Avajaisten aikaan koko alueen pinta-ala oli 160 eekkeriä (n. 60 hehtaaria), josta 100 oli varattu autoille. Varsin amerikkalaista, autoistuminen oli surutta täydessä vauhdissaan USA:ssa jo 1950-luvun puolivälissä, varsinaiselle huvipuistolle - siis ihmisille - jäi vain 60 eekkeriä (24 hehtaaria)! Jo kauan vanhentuneena pidetty ja turhauttavan kookas pysäköintialue suljettiin lopullisesti 1998.

Pääsymaksu vuonna 1955 oli yhden dollarin aikuisilta ja 50 centtiä alle 12 -vuotiailta. Puisto tuotti voittoa vuodessa, miljoonas kävijä tuli puistoon jo kuuden kuukauden kuluttua avajaisista.

Puistoon astuessaan kävelee Walt Disneyn mielenmaisemaan, hänen lapsuudenmuistoihinsa, rautatieasemien, posetiivien, paraatien, raitiovaunujen maailmaan - 1900-luvun alun puolikuvitteelliseen Amerikkaan. Jopa Pariisin Euro-Disneylandissa, joka on pääosin sisarensa kopio. Vastaavia on avattu Japaniin, ja uusimpana Hong-Kongiin. Huvipuistoista tuli lopulta Disneyn suurin tulonlähde. Ja kaikki alkoi Marcelinen lapsuusvuosien innostuksesta juniin. Tai ehkä sittenkin pienestä hiirestä joka pulpahti herra Disneyn mieleen eräällä surullisella junamatkalla.


Lähteenä mm:

1Thomas, Bob: Walt Disney elämäkerta, Sanomaprint 1991 (s. 9).
2 ibid. (s. 29-30)
3 ibid. (s. 38)
4 ibid. (s. 220-223)

Sekä seuraavat mielenkiintoiset nettilinkit:
Yesterland. http://www.yesterland.com/ Disneyn huvipuistojen vanhoja kohteita, joita ei enää ole. Kuuraketti, Astro-Jets, Pääkadun sähköparaati, House of the Future ja paljon muuta.

Just Disney -saitin Disneyland History -sivu: http://www.justdisney.com/disneyland/history.html

Ankka keskiverto-amerikkalaisena

Tätä Schillingin kirjaa odoteltiin melko pitkään. Kustantajan ennakkotiedot marraskuussa 2013 lupailivat kirjan tulevan ulos alkuvuodesta 2014. Amazon tiputti kirjan välillä jo listoiltaankin.

Peter Schilling Jr: Carl Barks' Duck: Average American
Uncivilized Books 2014 Dec.
ISBN 978-0-9889014-0-7, 122 s.
m/v + väriliite, 
13,4 X 19 cm, pehmeäkantinen
$12,95


Pullahtihan se lopulta ulos, ja vaikka onkin sisällöltään suurinpiirtein sitä mitä sen odoteltiinkin olevan, on se ehkä kevyt pettymys. Kirja ei ole paksu tuhti akateeminen tutkielma, eikä läpileikkaus Barksin urasta tai tuotannosta, sen kirjoittaja tekee selväksi jo esipuheessaan. Se ei ole myöskään faktoja tiputteleva tietokirja tai hattaramainen fanikirja - onneksi.

Opus on seitsemän kevyehkön esseen kokoelma, lähiluku muutamiin Barksin tarinoihin, mutta erityisesti Aku-hahmoon. Ehkä hieman yllättäen Schilling näkee Akun syvempänä, kiehtovampana ja monipuolisempana hahmona kuin Roopen, Pelle Pelottoman tai muun Barksin itsensä luoman hahmon. Silti kyse on nimenomaan Barksin "luomasta" Akusta erotuksena piirrosfilmien tai sarjakuvastrippien räpyläveikosta.

Schillingin näkemys perustuu siihen, että hän pitää Akua eräänlaisena elokuvanäyttelijänä, Buster Keatonin, Cary Grantin tai Laurelin ja Hardyn tapaan. Jokaisessa omassa "paperielokuvassaan" Aku on aina eri roolissa, museon vahtimestarina, sateentekijänä, parturina, kanafarmarina ja niin edelleen, milloin asiansa osaavana, milloin toheloivana. Kuitenkin jokin hänen perusolemuksessaan on pysyvää, vaikka tietynlainen stabiilius ja jatkumo puuttuu. Samalla tavalla tiedämme suurin piirtein, minkä tyyppisen tarinan ja päähenkilön saamme katsoessamme mitä tahansa Keatonin tai Grantin elokuvaa.

Siinä samalla Barks pääsee satirisoimaan amerikkalaista yhteiskuntaa. Vaikka Schilling tekee joitakin hyviä huomioita ja koittaa olla tarkkana, jää silti jotain kaipaamaan. Hyvästä yrityksestä huolimatta Akun hahmo saadaan sidottua turhan löyhästi oman aikansa ja yhteiskuntansa viitekehykseen.

Miten kirjan takakannessa mainittu Akun kyllästyminen pikkuporvarilliseen esikaupunkielämään näkyy laajemmin tarinoissa? Lähiöelämän tulehtuneina naapurisuhteina, huonoina työllistymisnäkyminä? Mitä tarinat kertovat 1950-luvun USA:sta, vai kertovatko mitään? Monta pienempää ja isompaa teemaa jää muotopuoleksi, tai pohtimatta. Näkökulman ja historiallisen perspektiivin pieni laajennus olisi tehnyt hyvää, eikä olisi silti pidentänyt kirjaa liiaksi.

Schilling kirjoittaa viihdyttävästi ja kepeästi, pitäytyen ehkä liiaksi tarinoiden sisältöjen referoinnissa. Vaikeaselkoista, raskasta akateemista kieltä on turha pelätä, Schilling heittää sekaan jopa alatyylin ilmaisuja, milloin se vain on tarpeen:

"...Donald cannot sleep, tosses and turns, and finally decides to rescue not only an adult, but the luckiest fucking adult that ever lived..."

(s. 38, kirjoittaessaan tarinasta Luck of the North, eli AA Grönlannissa).

Carl Barks' Duck: Average American on kaikesta huolimatta tarpeellista ja hauskaa luettavaa kaikille Barksista kiinnostuneille ja voi hyvinkin avata uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin tarinoihin.

http://uncivilizedbooks.com/

Keräilijän opas

Pamauksen blogin julkaisutahti on ollut verkkainen viime aikoina. Vuonna 2014 oli näemmä kaikkiaan kaksi bloggausta! Koitetaanpa korjata asiain tila tavalla jos toisellakin. Vaikkapa postaamalla kirja-arvioita vanhemmista Pamauksista. Aloitetaan tällä Disney-keräilijän oppaalla, joka ilmestyi 2013.

Jukka Vesterinen:
Disney-keräilijän opas
Puoli vuosisataa suomalaisia Disney-aiheisia keräilykuvia ja muita kylkiäisiä
Alfamer/Karisto Oy 2013, tuotenumero S318
ISBN 978-952-472-188-2, 156 s.
4-värinen, kovakantinen

Auto-, moottori- ja traktorikirjoistaan tunnettu Alfamer on laajentanut aihealueitaan Disneyn puolelle. Tunnettu pienpainatekeräilijä Jukka Vesterinen on tehnyt kirjan Disney-keräilijän opas.

Alaotsikkonsa mukaisesti kirja keskittyy tarkastelemaan vähempiarvoisena pidettyä osaa Disney-keräilyn saralta, erilaisten tuotteiden myynninedistämis-kylkiäisinä tulleita pienpainatteita ja muita sellaisia. Kohteena ovat siis monenlaiset keräilykuvat, purukumikuvat, kahvipakettikuvat, etiketit, kääreet yms.

Sarjakuvista ja piirrosfilmeistä tutut hahmot ovat vuosikymmenten saatossa myyneet nimillään ja kuvillaan monenlaisia tuotteita. Kirjassa esitellään yli 150 Walt Disneyn ja hänen yhtiöidensä luomiin piirroshahmoihin perustuvaa suomalaista elintarviketta 1930-luvulta 1990-luvun alkuun. Pääosa suoraan myytäviksi tarkoitetuista tuotteista rajautuu näin kirjan aihealueen ulkopuolelle, poikkeuksena muutamat erittäin hienot keräilytavarat, kuten vuoden 1937 Mikki-lastenastiasto ja Nokian Gummitehtaan Satusarjan kumiset Disney-figuurit samoilta ajoilta.

Kirjan kiehtovin osa on oheistuotteiden vanhemmassa päässä. Muutamat niistä tuotettiin grafiikkaa myöten Suomessa. SOK:n mainososasto teki monia keräilykuvia mm. kahvi- ja margariinipaketteihin. Margariinipakettien kylkiäisinä julkaistuja Lumikin keräilykuvia liimailtiin erittäin tyylikkääseen kovakantiseen kirjaan, joka on aivan toisesta maailmasta myöhempien vuosikymmenten pehmeäkantisiin keräilyvihkosiin verrattuna. Ja epäilemättä tavattoman himoittu ja kallis. SOK:n suklaakääreissä Mikki vierailee Suomen eri paikkakunnilla ja ne kuvat piirsi valitettavan tuntemattomaksi jäävä SOK:n mainososaston piirtäjä.

Kirja piirtää mielenkiintoisen historiallisen kaaren suomalaiseen oheistuotantobisnekseen ja elintarviketeollisuuteen. Nähdään kuinka tuotanto lopulta kansainvälistyi 1960-luvun jälkeen. Fazerin 1960-luvun maalatuista suklaakääreistä tunnistaa saksalaisten Wolfgang ja Katja Schäferin kädenjäljen. Pariskunta toimi Walt Disneyn Saksan osaston art directoreina 1980-luvulle saakka.

Pandaksi 1960-luvulla ristitty SOK:n entinen makeistehdas käytti 1960-luvun lopun Disneyland-marmeladimakeisrasioittensa kansissa norjalaisen mainospiirtäjä Kurt Arnøyn hehkuvilla väreillä maalaamia kuvia.

Kirja päättyy 1990-luvun alkuvuosiin, koska sen jälkeen ei meillä enää juurikaan tuotettu makeisia, limonadeja ja muuta sellaista joiden kylkeen olisi voinut Disneyn hahmojen kuvia läntätä. Karamelli- ja jäätelötehtaat on kaupattu ulkomaille ja kaikki on tuontitavaraa.

Joitakin puutteita muuten erinomaisessa kirjassa on ja sen kirjoittaja itsekin myöntää. Arkistojen ylläpitoa vähäpätöisinä pidetyistä oheistuotteista ei ole nähty kovin tärkeänä, joten paljon tietoa on kadonnut ja toisinaan tuotantoyhtiöillä ei enää ollut hajuakaan, että heiltä oli joskus tullut tällaisia tuotteita.

Setä Aaronin kiiltokuvien yhteydessä mainittu Rob. S. Hartman on saksalalaissyntyinen Robert S. Hartman, joka toimi Disneyn Skandinavian edustajana vuosina 1934-38 ja vielä Euroopasta natseja paettuaan Meksikon ja Väli-Amerikan edustajana aina vuoteen 1941. Siten kiiltokuvat ovat erittäinkin luvallisia painotuotteita.

Hartman neuvotteli ja solmi julkaisusopimuksia eri maiden kustantajien edustajien kanssa. Walt Disney Mickey Mouse S/A:n toimisto Kööpenhaminassa sijaitsi Shell-öljy-yhtiön talossa, osoitteessa Kampmannsgade 4. Saksalaiset valtasivat rakennuksen toisen maailmansodan aikana ja tekivät siitä Gestapon päämajan.

Juutalainen Robert Hartman pakeni väärän passin turvin ("S" nimen keskellä viittaa hänen oikeaan sukunimeensä Schirokauer) Ruotsiin ja sieltä Englannin kautta edelleen USA:han. Taloustiedettä, filosofiaa ja logiikkaa useissa yliopistossa opiskellut Hartman loi siellä pitkän tieteellisen uran. Olipa ehdolla Nobelin rauhan palkinnon saajaksikin vuonna 1973.

Barksista kirjoittaessaan Vesterinen mainitsee tämän aloittaneen Disneyllä vuonna 1942 (s. 27). Tosiasiassa Barks aloitti Disneyllä 1935 ja lähti studioilta ovet paukkuen tuona mainittuna vuonna 1942, ja siirtyi tekemään ankkasarjakuvia Western-yhtiön palkkalistoille.

Harmittamaan jää muutamien tuotteiden kohdalla puutteelliset tiedot, mutta minkäs sille tekee, jos valmistajat itsekään eivät ole älynneet niitä tallettaa. Kirjan lopussa on niin kattavat tuoteluettelot kuin se vain on mahdollista. Kirjan kuvitus on runsasta ja kiehtovaa.

Arvostelu julkaistu Ankkalinnan Pamauksen numerossa 29.

Linkki kirjaan kustantajan sivuilla.