Varjojen armeija

Kuuraketit räjähtelevät karamellisateeksi, lainsuojaton tekee Mikistä keisarin, jäävuoreksi naamioitu sukellusvene nielaisee Hessun uumeniinsa, onko Mustalla Pekalla sormensa pelissä? 256 sivua huimia seikkailuja. Tule mukaan!

Näin mainostettiin ensimmäistä Aku Ankan taskukirjaa keväällä 1970. Pamauksen blogi lähilukee Taskareiden 50-vuotisjuhlan ja kesän kunniaksi kymmenen ensimmäistä Taskaria! Jokaisesta kirjasta poimitaan mielenkiintoisin tarina luupin alle.

Mikki kiipelissä
Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki 1970
Printed in Italy by Arnoldo Mondadori Editore, Verona
3,50 MK


Ensimmäisessä Taskarissa on kaksi tarinaa yli muiden. Kirjan aloittava Varjojen kapina vuodelta 1960 on niistä toinen.¹ Varjojen kapina on jäänyt mieleen tavallista hurjempana tarinana, tummasävyisenä ja jopa pelottavanakin.

Eikä ihme. Koko teoksen yleissävyssä on jotain hivenen häiritsevää. Se johdattaa lukijansa hankalien filosofisten käsitteiden ja ajatusten pariin. Tarinassa omistajistaan irtautuvat varjot aloittavat kapinan ihmiskuntaa vastaan ja mellastavat ympäriinsä kuin irtipäässeet pikkupirut. Varjot ovat kuin osa ihmisen sielua, joka katoaa alkuperäisestä yhteydestään lähtiessään karkuun. Tarina häilyy tunteiden ja järjen, elämän ja kuoleman kysymysten välillä.

Sarjakuvassa nähdään, miten varjot ovat tavallisesti vapaita vain öisin, silloin kun on pimeää. Ne edustavat siis ihmismielen yöpuolta – tiedostamatonta, alitajuista osaa, joka normaalisti on vapaa vain ihmisen ollessa unten mailla. Tämän varjopuolen irtautuminen ihmisen minuudesta on tarinan ydinainesta, vaikka aiheen käsittely onkin päältäpäin kepeää ja farssimaista.

En tiedä, miten laajasti käsikirjoittaja Ennio Missaglia on perehtynyt jungilaiseen analyyttisen psykologian varjominän käsitteeseen tai syvyyspsykologian ajatuksiin siitä, miten osa ihmisen psyykestä jää tiedostamattomana oman tahdon tavoittamattomiin. ”Varjo” (Schatten) on yksi jungilaisista arkkityypeistä. Tämä arkkityyppi on osa automaattisten vaistojen ohjaamaa tiedostamatonta tajunnansisältöä, jolla Jungin mukaan on oma psyykkinen energiansa. Varjo on osa henkilön alkuperäistä persoonaa, jonka tietoinen mieli on epätoivottuna työntänyt syrjään. Se onkin usein jotain eläimellistä ja pahaa, jonka kontrolloimista pidetään toivottuna.

Missaglian tarinassa varjot ovat kyllästyneet olemaan laiminlyötyjä, ne ovat saaneet tarpeekseen osakseen tulleesta välinpitämättömyydestä. ”Ihmiset viis veisaavat varjoistaan”, ajattelee yksi varjoista. Psykologien mukaan ihmisten pitäisi eheytyäkseen tutustua omaan varjominäänsä, eikä suinkaan jättää sitä huomioimatta. Ehkä tarinassa nähdyn varjojen kapinan voi nähdä symbolisena kuvana koko ihmiskunnan kollektiivisessa alitajunnassa piilevästä pahasta, joka pääsee valloilleen kun sitä ei kohdata oikein? Mitä vähemmän olemme tietoisia
varjostamme, sitä enemmän saamme aikaan pahuutta ja tuhoa.

Varjot irtautuvat omistajistaan professori Kari Katyyrin (alk. dr. Einmug) varjon keksimän juoman avulla auringonpimennyksen aikana ja yrittävät ottaa ylivallan ihmisistä. ”Ihminen ei ole enää varjonsa herra”.

Varjojen irtautuminen omistajistaan juuri pimennykseen aikaan on teemaan sopiva konsti. Auringonpimennyksiin suhtauduttiin entisaikoina pelolla, ja niitä pidettiin huonona enteenä, merkkinä jumalten vihasta, jolloin pahat voimat ovat voineet päästä vapaiksi. Paholainen tunnetusti vaanii varjoissa ja pimeydessä.

Tarinassa esiintyvä professori Kari Katyyri on alun perin Floyd Gottfredsonin luoma tiedemieshahmo. Tämä alkuperäinen dr. Einmug oli saksalaisittain murtava fysiikan tohtori, Albert Einsteinin mukaan hahmoteltu atomivoiman kehittelijä. Tässä hahmo voidaan nähdä jonkinlaisena psykoanalyysin edustajana, joka yrittää valmistaa vasta-ainetta irrallaan mellastaville varjoille. Parrakkaan pikkumiehen habituksessa onkin jotain joka tuo mieleen niin Jungin kuin Freudinkin.

Autonomisiksi objekteiksi emanoituneet varjot tuovat mieleen myös tiibetiläiseen mystiikkaan liittyvät ”tulpat”. Ne ovat ihmismielen tajuisesti luomia tai siitä alitajuisesti "emanoituneita" fyysisiä entiteettejä, melkein alkuperäisen ihmisen kaltaisia ja reaalimaailmalle näkyviä olentoja. Ne eivät ole oikein henkeä eivätkä materiaakaan. Merkillepantavaa on, että Jung oli tutustunut myös tiibetiläiseen mystiikkaan.

Tarinan unenomaisuus on varmasti harkittua ja se korostuu kohtauksessa, jossa päähenkilöt puolustautuvat varjojen armeijaa vastaan keskiaikaisen ritarilinnan suojissa. Sellainen nyt vain sattuu olemaan Ankkalinnan lähistöllä ja sen omistaa tietenkin tohtori Katyyri. Tohtori on arkkityyppinen ”viisas vanhus” (senex), joka auttaa ritari-sankareita, Mikkiä ja Hessua pistämään asiat takaisin järjestykseen.

Kari Katyyrin linnassa on raketti, jolla he pääsevät varjojen hyökkäystä pakoon. Tohtorin keksimä antivarjoaine saadaan jaettua kaikille ankkalinnalaisille ja keinotekoisen auringonpimennyksen avulla tehdään käänteinen manööveri, jolla varjojen palautus takaisin saadaan aikaiseksi.

Ratkaisukin on mahdottomuudessaan siis hyvin unenomainen, auringonpimennys saadaan aikaiseksi kuljettamalla meteoroidi² oikealle kohdalleen Auringon eteen. Ensimmäinen pimennys oli siis hulluuden (lunae) aiheuttama, toinen saatiin aikaan rationaalisen järjen ja teknologian avulla, jolloin luonnollinen järjestys saatiin palautettua.

Käsikirjoittaja Ennio Missaglian (1930–1993) muista ei-Disney-töistä on suomennettu ainoastaan Bonellin tuottamaa väkivaltaisena pidettyä Judas-länkkäriä muutaman pokkarin verran.

Mikki kiipelissä -kirjan tarinat:

• Mikki Hiiri ja varjojen kapina (Topolino e la rivolta delle ombre, I TL 259-AP), K: Ennio Missaglia, P: Giovan Battista Carpi, 1960.
• Hessu ja kuualusten arvoitus (Pippo e i missili antimaliardi, I TL 262), K: Carlo Chendi ja Luciano Bottaro, P: Luciano Bottaro, 1960.
• Mikki Hiiri ja salaperäinen jäävuori (Topolino e l'iceberg fantasma, I TL 281-BP), K: Ennio Missaglia, P: Giovan Battista Carpi, 1961.
• Mikki Hiiri keisarina (Topolino Imperatore della Calidornia, I TL 274-AP), K: Romano Scarpa, P: Romano Scarpa, 1961. 

¹ Se toinen alussa mainitsematta jäänyt tarina on tietenkin tämä Scarpan ylivertainen sarjakuva Mikki Hiiri keisarina.

² Tarinassa – ainakin suomennoksessa – puhutaan virheellisesti ”meteorista”. Avaruudessa vapaasti kulkeva meteoroidi muuttuu meteoriksi vasta kun se palaa maan ilmakehässä, jolloin se aiheuttaa kirkkaan valoilmiön. Maahan asti pääsevää murikkaa kutsutaan meteoriitiksi.

Suuri harvinaisuus!

Kirjoitan parhaillani Disney-sarjakuvien historiaa. Sanoma Osakeyhtiön Päivälehden arkistoja kolutessani löysin tietoja yllättävän vanhasta projektista, joka jostain syystä kuitenkin peruuntui.

Sanoma suunnitteli aloittavansa taskareitten julkaisua suoraan Italiasta hankitulla materiaalilla jo 1959! Löysin arkistosta vanhasta mapista Mondadorin kanssa tehdyn julkaisusopimuksen ja jotain kirjeenvaihtoa kustantajien välillä. 

Ensimmäinen numero oli jo valmis ja käännetty, se on sama kuin Italian eka I Classici. Sanomapainossa ehdittiin tekemään koepainatuksina useita kappaleita, mutta jostain syystä julkaisuprojekti päätettiin laittaa jäihin, eikä näin päästy aloittamaan. Suomi olisi ollut näin ensimmäinen maa Italian ulkopuolella, jossa näitä olisi julkaistu!

En osaa italiaa kunnolla, joten uskallan vain päätellä, että julkaisu peruuntui sen vuoksi, että Mondadori olisi halunnut hoitaa painatuksen itse ja Sanoman kirjapainon johtaja Risto Kavanne olisi puolestaan halunnut vetää kotiin päin ja painattaa ne Sanoma Osakeyhtiön omassa Sanomapainossa.

Kuvasin kaikki asiaan liittyvät dokumentit talteen, ne voi ladata tästä osoitteesta. Toivon että joku italiaa osaava voisi käydä ne läpi ja katsoa, oliko päättelyni oikea.

PÄIVITYS 2.4. Tämä oli sitten aprillipilaa. April Fool. 

Uusi esseekokoelma avaa Ankkalinnan kaupunginportit

Kuinka sijoitat Ankkalinnan maailmankartalle? Tähän maantieteelliseen dilemmaan on Ankka-sarjakuvista löydettävissä yksiselitteiset koordinaatit. Geografisten tutkimusten jälkeen onkin hyvä käydä kiinni Ankkalinnan yhteiskunnalliseen rakenteeseen, kirjassa seurataan kaupunginvaltuustojen työtä ja kunnan varojen budjetointia sekä poliittista elämää vaaleineen. Teos paljastaa Ankkalinnan seteliselkärankaisten rötösherrojen likaisen vilunkipelin appoavoimeksi. Siitä käy luontevasti siirtyminen tarkastelemaan luokkataistelujen historiaa Ankkalinnassa. Miten käy kun Ankkalinnan proletariaatti alkaa napista ja lakkoilu yltyy kapinaksi? Porvari nukkuu jälleen kerran huonosti, kun Aku ryhtyy työläiskapinan johtajaksi! Mutta päätyykö omistava luokka kuitenkin taas niskan päälle?

Kirjassa otetaan tarkastelun alle myös Ankkalinnan lisääntymisbiologian ja perhe-elämän kummallisuuksia. Syntyvätkö Ankkalinnan ihmisankat munista? Miksi missään ei näy ankkoja hautomassa muniaan? Hoidetaanko asia kunnallisissa hautomalaitoksissa? Johtuvatko Ankkojen persoonallisuushäiriöt ja neuroosit kieroutuneesta ja rikkonaisesta perhe-elämästä, jota he kaikki ovat syystä tai toisesta joutuneet elämään?

Teoksessa tuumaillaan myös antropomorfisuuden tuottamaa ongelmaa Disneyn sarjakuvissa. Miksi toisilla eläimillä on inhimillinen mieli ja toisilla ei? Onko Aku inhimilllisempi kuin Mummo Ankan maatilan kanat ja hanhet? Isoa Pahaa Sutta voi pitää kannibaalina, kun hän metsästää porsaita joilla on inhimillinen mieli. Välillä verenhimoinen Sepe jahtaa jopa Akua. Sitten puhuvat ankat kuitenkin hämmästelevät Pelle Pelottoman ajatuslaatikoitten avulla puhumaan oppinutta sutta. Kuinka tämä alkuaan mieletön ja sieluton susi eroaa Sepestä? Toiko teknologinen laite sielun mielettömään eläin-ruumiiseen? Voi pyhä kartesiolaisuus sentään!

Kirjassa on myös laajahko katsaus afrikkalaisen kolonialismin pitkään varjoon Ankkalinnan yllä. Ankka-ihmislihapata porisee viidakossa, kun käydään läpi enemmän tai vähemmän rasistista kuvastoa ja niiden kulttuurisia juuria Disney-sarjoissa 1930-luvulta nykypäivään. Afrikan mustat kannibaalit, nuo melkein inhimilliset toiseuden edustajat elävät alkukantaisen eläimellisyyden ja sivilisaation välissä epä-eläiminä ja epä-ihmisinä. Miksi on eri asia joutua tällaisen nappinenäisen afrikkalaisen koirankuonolaisen pataan, kuin ihmistyneen suden nuotiolle paistumaan?

Lopuksi käydään vielä läpi Ankkalinnan pyhimpiä arvoja ja henkistä elämää. Pyhyyttä edustaa raha, pyhiinvaellusta aarteenetsintämatka ja uskontoa teknomaaginen tykhismi, kaoottiseen sattumaan perustuva maagisia tekoja vaativa Onnettaren palvonta.

Ehkä löydämmekin oman kuvamme ankkalinnalaisesta peilistä? Uskallatko kurkistaa?

Eikä siinä ollut suinkaan kaikki! Katso vielä video alta:

Tilaa kirja Turun Sarjakuvakaupan nettikaupasta!

Vicarin originaalit näytillä

Chileläisen ankkapiirtäjän Vicarin, eli Victor José Arriagada Riosin (1935–2012) näyttely avautui Annantalolla Helsingissä 3.10.2019. Se on kiertänyt Eurooppaa ja saapui nyt Saksasta Suomeen.

Annantalon toiseen kerrokseen pystytetty näyttely ei ole suurensuuri, mutta sitäkin kiinnostavampi. Esillä on Aku Ankka -sivujen luonnoksia ja valmiita originaaleja. Kaikki 1970-80- ja 90-luvuilla Ankkaa lukeneet tunnistavat Vicarin lennokkaan piirrostyylin, jota ankkamestari Barkskin ehti kehumaan.

Vicarin Ankka-taiteesta näyttäisi olevan esillä lähinnä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun töitä. Vanhimmat originaaleista ovat kadonneet Disneyn ja Egmontin myllyihin.

Sarjakuvasivun luonnosversio.

Näytteillä on myös Vicarin ei-Disney-töitä, muun muassa El Mercurio -lehteen tehtyjä pilapiirroksia ja sarjakuvia. Niitä ei ole suomeksi julkaistu. Ainoastaan El Pingüinossa 1960-luvulla seikkaillut humoristinen villin lännen antisankari Mitigueso ilmestyi meillä Lännen-Lassiksi käännettynä Yhteisvoimin-lehdessä 1960-luvulla ja Sarjakuvalehdessä 1970-luvun alussa. Tosin mykässä sarjakuvassa ei ollut paljon käännettävää.

Vicar oli paitsi tuottelias, myös monipuolinen taiteilija, joka ehti tehdä melkein kaikkea populaarin kuvituksen alaan kuuluvaa. Koskapa näyttely on lasten kulttuurikeskuksessa, ei esillä ole uskaliaampia Playboyhin tai ranskalaiseen Lui-lehteen tehtyjä kuvia. Rasmus

Ankkalinnan Pamaukselle tehty
kuva oli myös esillä.

Nalleakin hän piirsi, mutta syystä tai toisesta niitä ei ollut Annantalon näyttelyssä.

Avajaisissa paikalla oli Vicarin poika Víctor Arriagada Schulz, joka osoittautui aivan yhtä ystävälliseksi ja mukavaksi kuin isänsäkin. Vicar junior esitteli isänsä töitä silminnähden innostuneena.

Vicarin studio. Kuvassa myös Lempi 
International -palkinto, jonka Vicar 

sai Kemin sarjakuvapäiviltä 2001.

Kannattaa huomata, että Annantalon näyttely on sijoitettu kakkoskerroksen käytävän molempiin päihin, kahteen pieneen huoneeseen. Toisessa pyörii videokooste, jossa on myös näyte vuonna 1964 valmistuneesta animaatioelokuvasta El mago de los Sueños, jonka tekemiseen Vicar osallistui Espanjassa asuessaan.

Näyttely kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, se kun on kaiken lisäksi vielä täysin ilmainen!

Näyttelyn on tuottanut Ninho Kulttuurikeskus ry ja Chilen Suurlähetystö. Näyttelyn toteuttamisen on mahdollistanut Chilen Ulkoministeriö ja Annantalo.

Vicar, eräs elämä lyijykynällä
3.10.2019  – to 31.10.2019
Annantalo, Annankatu 30, Helsinki

Barksia stadinnettuna

Carl Barks: Slangisota
ISBN: 9789513247102 
Sanoma Media Finland 2019
136 sivua, nelivärinen, kovakantinen

Sitä ajatteli murresarjakuva-buumin menneen ohi jo vuosia sitten. Ainakaan niitä murre-albumeita ei ole juuri kaupoissa näkynyt. Aku Ankan sivuilla toki on ollut ilmeisesti noin kerran kuussa sivun verran murresarjakuvaa, Suuri murrematka -otsakkeella.

Mutta nyt joku aika sitten plätkähti kauppoihin isolla rummutuksella slangi-Ankkaa kovakantisena kirjana. En ole ollut näistä murrejutuista koskaan sen suuremmin innostunut. Onhan näillä pitempääkin perinnettä Hj. Nortamon Raumlaissista jaarituksista ja Väänäsen Kallen Sananrieskoista lähtien, ja mitä niitä on.

Slangi ei nyt kai sinällään ihan oikeaa murretta ole, koska se on ottanut ainakin sisämaan puheenpartta enemmän vaikutteita muista kielistä. Venäjästä ja ruotsista ensinnä ja myöhemmin on mukaan tullut englantia, somalikieliä ja jopa somesta napattuja lyhenteitä.

Tämän kirja suurin oivallus on ollut pyytää slanginnoksia eri ikäisiltä stadilaisilta. Skaalaa löytyy yli kuusikymppisestä Tuomari Hande Nurmiosta alle parikymppiseen tubettajaan Pinkku Pinskuun. Näin on saatu näkyville reilun viiden vuosikymmenen aikana kielessä tapahtunut muutos.

Kirjan vahvuus ja kiinnostavuus on juuri tässä. Nämä Barksin klassikot kun on nähty jo vaikka kuinka monta kertaa, niin eri murteilla kuin ilmankin. Ei tätä barksisti varmaan ostakaan, mutta slangi-fanit varmasti ihan mielellään.

Kirjan kansi on kylläkin todella hieno (Kari Korhonen)! Sanoma tekisi hyvin jos hoksaisi myydä kuvaa postikortteina assan, eikun steissin kioskeissa matkaajille. Niin, ja toivottavasti Sanoma on hiffanut viskata kirjan Tsilariin tsekattavaksi (eheh).

Kirjassa on suomen kielen dosentin Lari Kotilaisen lyhyt johdatus slangin historiaan ja kehitykseen.

Stadintajat ovat: Pinkku Pinsku, Cledos, Veera Salmi, Asa, Kati Kovács, Sami Garam, Anja Snellman ja Tuomari Nurmio

Uusi kirja: Näin luen Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa

Kuinka luen Näin luen Kuinka luen Aku Ankkaa... öäh.. eli ohjeistusta uuden kirjan käyttöön.


Toimi näin:

A: Ryhdy lukemaan Kuinka Aku Ankaa luetaan -kirjaa.
B: Tule kohtaan, jossa on viite johonkin sarjakuvaan.
C: Ota käsiisi Näin luen Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa -kirja.
D: Etsi siitä viite sivunumeron avulla.
E: Viitteessä on mainittu tarinan ensimmäisen suomalainen julkaisu.
F: Koodin avulla löydät Inducksista sarjan kaikki muut mahdolliset julkaisut.
G: Jatka lukemista, toista proseduuri

Chileläisten Arman Mattelartin ja Ariel Dorfmanin poliittinen tutkielma Kuinka Aku Ankkaa luetaan oli kirjoitettu Salvador Allenden kansanrintamahallituksen aikana 1971, mutta suomeksi sitä saatiin odottaa melkein vuosikymmenen ajan. Kirja ilmestyi suomeksi Love-kirjoilta vuonna 1980 (suom. Markku Koski), mutta kokonaan ilman viitteitä.

Teosta aikanaan lukiessa harmitti, miten tekstissä annettiin lukuisia esimerkkejä eri sarjakuvista, mutta sanallakaan ei sanottu mistä lehdistä nämä olivat. Tai mitkä niistä olivat ylipäätään mahdollisesti ilmestyneet Suomessa. Tieto siitä oli yksinkertaisesti kadonnut käännösmatkan varrelle. Mahdotontahan niiden selvittely tuohon aikaan olisi ollutkin.

Alkuperäisessä espanjankielisessä versiossa tarinalainaukset on merkitty chileläisiin sarjakuvalehtiin julkaisun numeron tarkkuudella. Ne ovat osittain mukana englanninkielisessä versiossa, ja joistakin on kääntäjä David Kunzle onnistunut löytämään myös amerikkalaisen julkaisun. Yhtäkään näistä ei otettu suomalaiseen laitokseen mukaan. Se on tietenkin ikävää, koska kirjan lukija ei voi etsiä tarinoita käsiinsä, muodostaakseen niistä oman mielipiteensä. Tämän kirjan luetteloon on etsitty niin monta kuin suinkin. Johdantona on laajahko taustoittava essee.

Jättiläispatsaiden aika

Barks ennustajana tapausnumero 45½

Intiaan pystytettiin lokakuussa 2018 maailman korkein patsas, joka esittää Intian itsenäisyyden varhaisvuosien suurmiestä Sardar Vallabhbhai Patelia (1875–1950). Patsaan rakentaminen kesti peräti neljä vuotta ja sen korkeus on jalustan kera 240 metriä.

Sardar Patelia. Courtesy of
Prime Minister's Office,
GODL-India

Uutinen sinällään olisi jo ihan hauska, mutta ilman asiaankuuluvaa patsaskilpailua se ei kuuluisi näiden kirjoitelmien aihepiiriin. Mumbaihin nimittäin suunnitellaan tätäkin korkeampaa 1600-luvulla eläneen valloittajakuningas Shivajin patsasta. Sen on tarkoitus valmistua vuonna 2021.

Tämä uutisointi toi välittömästi mieleen Carl Barksin tarinan Maailman rikkain mies (W WDC 138), joka myös patsaskilpailu-juttuna tunnetaan. Kuuluisassa tarinassa Roope antautuu kilvoittelemaan intialaisen ruhtinaan, Junttapurin maharadjan kanssa siitä, kumpi pystyttää Ankkalinnaan isoimman Julle Ankanpään patsaan.

Tarinan valmistumisen aikaan vuonna 1952 maailmassa oli hyvin vähän yli 30-metrisiä patsaita. Useimmat niistä uskonnollisia veistoksia, Buddhia, jumalia ja muita vastaavia. Jopa Yhdysvaltain Vapauden patsas pohjautuu antiikin ajan Libertas-jumalattareen.

Neuvostoliitossa toki pykättiin Stalinin ja Leninin patsaita tuon tuostakin, mutta tietystä mahtipontisuudestaan huolimatta ne eivät olleet kauhean korkeita. Korkein Lenin on 27-metrinen pysti Volgogradissa.

Venäjän ylimmäksi yltävä monumentti, 85-metrinen Rodina-Mat' Zovyot -patsas (Äidinmaan kutsu) pystytettiin 1967. Todellinen suuruudenhulluus patsaiden kohdalla pääsi maailmalla vauhtiin vasta 1990-luvun alussa.

Miten korkeita Roopen ja Junttapurin maharadjan patsaat olivat? Sarjakuva ei anna tarkkoja lukuja. Ainoastaan korkeimman maharadjan pystyttämän patsaan kohdalla annetaan summittainen numeraalinen määre. ”Make it ninety stories high, of imported marbel”, käskee ruhtinas palkollisiaan. Yhdeksänkymmentä kerrosta korkea ja kokonaan marmorista!

Kerroksen korkeudelle Wikipedia antaa määritelmän:

”The height of each storey is based on the ceiling height of the rooms plus the thickness of the floors between each pane. Generally this is around 14 feet (4.3 m) total; however, it varies widely from just under this figure to well over it.”

Siis noin neljä metriä. 4,3 kertaa 90 tekee 387 metriä. Virhemarginaali on tietysti melko iso, jos ottaa huomioon, että kerroksen korkeus voi vaihdella vähän alle neljästä metristä yli kuuteenkin metriin. Keskimääräisesti voimme kuitenkin arvioida patsaan lähes 400-metriseksi. Sen viereen noussut Roopen pystyttämä Julle on tietysti tätäkin korkeampi.

Sardar Vallabhbhai Patelin kolossi jää jo tälle jälkeen ”vaivalloisella” 240 metrin korkeudellaan. Mutta kuten sanottu, Shivajin patsaasta tulee isompi. Tosimaailman suuruudenhulluus alkaa vasta nyt yltämään Barksin visioiden tasolle!

Seuraavaksi intialainen ruhtinas ryhtyi teettämään patsasta itsestään. Sen korkeudeksi Barks antaa jo tarkan mitan 40 jalkaa. Se on vaivaiset 12,2 metriä. Vanha suomennos puhuu kymmenestä metristä, mutta uudempi on sen suhteen tarkempi 12 metrin mitassaan. Nytkin Roope pistää paremmaksi. Roopen omakuva nousee hydraulisesti maasta 80 jalan korkeuteen. Platinaa, timantteja ja jalkapallon kokoiset safiirit silminä.

Kahden viimeisen patsaan kohdalla kilpailtiin siis ennemmin niiden loisteliaisuudesta kuin koosta. Zhongyuaniin Kiinaan vuonna 2002 pystytetty 208-metrinen Buddha maksoi 55 miljoonaa dollaria, vaikka se on tehty "pelkästään" kuparista.

Todellakin, isoimmat ja hulluimmat patsaat on pykätty Intiassa [sic!] ja Kiinassa aivan viime vuosikymmeninä. Ei siis esimerkiksi neuvosto-Venäjällä 1950-luvulla ja nykyisen Pohjois-Koreankin isoimmat patsaat maan johtajista ovat vain 20-metrisiä.

Revittiinköhän Junttapurin maharadjan kultainen patsas timanttisine turbaaneineen maan tasalle? Sen rakennusaineista saadut varat taisivat jäädä Ankkalinnan kassaan.

Wikipedian listaus maailman korkeimmista patsaista.